KALLIONI

Nuorena, ehkä 16-vuotiaana, seisoin isovanhempieni rannan kallioilla ja katsoin uhmakkaasti kohti sitä mökkinaapurin tonttia, jonka omistaja jälleen kerran oli aiheuttanut huolta ja murhetta joillain monista kurjista teoistaan. En muista oliko kyseessä silloin jokin kissan- tai koiranmyrkytystapaus rotanmyrkyllä, joku monista varkauksista vaiko "vain" ilkeät puheet, mutta siinä kohdassa sanoin itselleni ja universumille, että jonakin päivänä nämä kaikki ovat minun - tulepa silloin. Ja samalla tiesin, etten minä pelottaisi ketään, en yhtään ketään.

Mutta se oli totta, että silloin universumi kuuli minua ja toteutti sen, joka oli mahdollista toteuttaa. Kalliot - ne ovat nyt minun. Enkä ole kostanut kellekään mitään, enkä keinotellut tai huijannut. Siitä osasta ei tullut mitään, ja hyvä niin.

Harmaat kalliot silti siinä ovat, niinkuin vuosituhansia ennen minua, niinkuin vuosituhannet minun jälkeeni. Eivät ne välitä kenen nimi papereissa on, jatkavat vain eloaan. Meri kuluttaa niitä vähän tai myrskyt puskevat uutta pikkukiveä päälle, ehkä maa nousee ajan kuluessa... Ehkä tapahtuu jotain muuta. Todennäköistä kuitenkin on, ettei niille mitään tapahdu. Jatkavat oloaan ja ottavat vastaan uudet askeleet ja uudet sanat.

Niillä olen istunut ja ihaillut näkymää. Niillä olen itkenyt. Niillä olen enimmäkseen vain ollut ja kuunnellut merta ja tuulta. Miettinyt mitä lokit puhuvat. Niille on voinut kertoa sanattomastikin, mitä ajattelee tai tuntee. 

Niiden kallioiden lomasta hain elokuussa äitini hautajaisiin kanervakimput ja oksia pöydille. Olin yksin. Niin kovin yksin. Ketään vanhasta porukasta ei ollut enää. Kaikki oli hiljaista, kalliot eivät enää tapaisi äitini askeleita, kuten eivät enää  olleet  aikoihin isovanhempienikaan painoa päällään kantaneet. Sitä oli vaikea ymmärtää. Ja on yhä, puoli vuotta myöhemmin. 

Silti. Niin se menee. Heidän jälkeensä olen minä. Minun jälkeeni lapseni. Ei siinä ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Silti se on ainutlaatuista juuri minulle. Juuri sille, joka sen joutuu kokemaan.

Siksi kalliot ovat nyt minun, heidän jälkeensä. Kaikkea ei voi saada. Silloin kun minulla oli heidät, minulla ei ollut kallioitani ja rantaani siinä mielessä kuin nyt. En vertaa läheisiäni ja omaisuutta keskenään. Jos voisin, ottaisin takaisin kaikki menneet läheiseni ja tassuttaisin vaikkapa kaupungin rantakallioilla. Mutta en voi saada heitä takaisin, vaihtokauppaa ei ole olemassa.

Lohdutuksena otan vallitsevan tilanteen vastaan niin hyvin kuin voin ja toivon, etten jonain päivänä itkisi niin herkästi kaikkia ikäviä asioita, jotka tapahtuivat vuonna 2018. Aika parantaa, kai.

Toivon, että vuodella 2019 on wallalla minulle vain hyviä asioita. Mielestäni olen sen ansainnut. 

Me kaikki olemme ansainneet hyvät asiat, joita meille tapahtuu. Joskus mietin, ovatko huonotkin asiat ansaittuja, olenko tehnyt niin paljon pahaa menneinä vuosina, että nyt oli tilinteon paikka. Ehkä. 

Kiitos Sinulle, joka tämän luit. Herättikö tämä ajatuksia johonkin suuntaan?