Tekstit

Tavallinen vaan

Etten jotten sanoisi, että tässä Keko Salatan biisissä se tulee, oman ajatusmaailmani peruskuva monin tavoin. Ei niin, että olisin toisten ihmisten ihailema julkkis tai sitä edes omalla ruohonjuuritasollani olevien keskuudessa, mutta ehkä tämä on hyvä herätys omalle sisäiselle persoonalleni, joka sanoo saman ihmisen sydämelle, että olet sä paljon kestänyt ja läpi mennyt, mut hyvin sä vedät ja parhaasi teet, mene asioiden yli ja jatka eteenpäin.   Mutta lopulta: "Mut odotat vaan aina jotain ikonista settii Mä oon hei ihan tavis vaan en samaistu Jumalaan"   Niin. En ole mitään suurempaa kuin kukaan muukaan. En sen ihmeempää kuin tavallinen vaan. Omine polkuineni. Oikeastaan en ole koskaan muuta kuvitellutkaan olevani kuin tavallinen vaan, mutta viime vuoden läpikäyneenä (plus edellisten 49 vuodenkin vastoinkäymiset pohjalla) jäin kai oman pääni sisällä kiinni siihen, että olen ajatellut voittavani surkeuskisat. Mutta hei, en ole voittanut - elän ja voin hyvin ja to

Se vuosi

    Äiti ei pärjännyt ilman voileipämargariinia sinä iltana sitten mitenkään. Soitti illalla, että se on loppu ja minun pitäisin tuoda lisää. Sanoin, että tulemme parin päivän päästä (viikonloppuna) ja tuomme sitä silloin kuten kaikkea muutakin ruokaa, joita hän tarvitsee. Että pärjäät kyllä pari päivää ilmankin. Mutta ei, ei se käynyt, ei hän pärjännyt, sitä margariinia piti saada saman tien, samana iltana, hän oikein huusi puhelimeen. Joten mieli täynnä itkunsekaista kiukkua ja väsymystä lähdin kaupan kautta ajamaan 40 km suuntaansa ja viemään sitä hänelle.   Siellä hän istui yksin keinutuolissa, viltti jalkojen päällä, kasvot, kädet ja koko muukin keho kutistuneena ja liian ryppyisenä. Oli sellainen minkälainen hän niinä aikoina oli. Hänen oli hankalaa liikkua, mikään ei häntä kiinnostanut eikä hän tehnyt mitään muuta kuin söi vähän, nukkui, kävi vessassa ja lopun aikaa istui keinutuolissa katsellen merelle. Radio oli aina päällä, sellaisella kanavalla, jossa oli jonkinlai

Päiväkiusaamisen kummastelua ja aikuisopiskelun ihmettelyä

Mitä ihmiset saavuttavat sillä, että haluavat sorsia jotakuta toista ihmistä ja kerätä oman itsensä ympärille joukon kannattajia istumaan eri pöytään kahvilla, tai eivät tervehdi aamulla toisiaan? Mitä he saavat siitä ja miksi he tekevät niin? Keittiöpsykologi tässä sanoo, että heillä on huono itsetunto (kelläpä ei olisi) ja he suuntaavat sen tuolla lailla, saavat siitä itsetuntonsa kohoamaan kun toimivat kimpassa toisten samoin ajattelevien kanssa. Vanha kunnon "tehdään niin kuin muut" ja "kuljetaan johtajan perässä" on siis voimissaan joillain tasoilla täällä meidän kotomaassammekin ja arkielämässä, vaikka tuollainen käytös kuulostaa toki erään Korean maan kansalaisten elämältä suhteessa viisaaseen ja kaiken tietävään hallitsijaan.   Minä en vaan ymmärrä. Olin jo nostamassa takamustani ylös ja menossa sanomaan toisen pöydän rouvasväelle, että jos pyydetään kahville, niin se lähinnä tarkoittaa kyllä samaan pöytään tulemista, eikä tyhjän salin toiseen päähän a

Kuka ymmärtäisi minua?

Tässä illalla kävin keskusteluja mieheni kanssa, ja lopputulos niistä keskusteluista usein on aina ollut se, etten minä ymmärrä häntä, eikä hän minua, pyörittelemme lauseita, lopulta hän maaten petissä ja minä joko seisoen siinä vieressä tai istuen laidalla, ja sitten kun en enää kestä, poistun ja laitan makuuhuoneen oven kiinni ja pyörin hermostuneena ympäriinsä kyynelten kurkistaessa laitojen yli. Entisessä elämässä kasasin kiukkua jonkun aikaa ja avasin oven taas ja menin setvimään tilannetta, ensin rauhallisesti, mutta lopulta huutaen. Niin se meni. Kauhean usein. Nytkin suljin oven ja jätin hänet sinne nukahtamaan television katseluun. Mutta en huutanut, enkä kasaa tässä sitä kiukkua. Vähän kurja olo on kyllä ja melkein itkettää. En ole varma mikä itkettää. Se, ettei hän ymmärrä juuri nyt, se miten hän ajattelee vaikka omasta mielestäni asiat ovat ihan toisinpäin, vaiko se, ettei hänen kanssaan ole oikein koskaan voinut keskustella. Ja miten paljon mieltäni painaakaan viime

Hupsis sentään!

Nyt tässä illalla on tapahtunut pieniä vahinkoja, kuten ettei kokeilemani videotervehdys tähän blogiin onnistunut. Sen sijaan onnistuin tuhoamaan sen lisäksi myös edellisen kirjoitukseni, voi voi ja anteeksi... Ja vähän aikaa sitten satutin sormeni ja jouduin painelemaan kauan, ennen kuin veren tulo lakkasi. Pitää varmaan mennä nukkumaan, ettei ehdi tapahtua lisää vahinkoja enää tänään... Olisin halunnut kokeilla sitä videojuttua siinä mielessä, että lörpöttelin eri aiheista pieniä tarinoita kolme kertaa, sellaista vapaamuotoista juttelua, mutta en kuvannut itseäni vaan maisemaa jossa olin. Sellaisessa jutussa saa luonnollisesti ilmaistua paljon enemmän kuin tässä kirjallisessa. Mutta ei siitä sitten tullut mitään blogiin asti, sillä ne eivät lähteneet pyörimään. En siis osannut, sitä se suomeksi tarkoittaa. Juttelin niissä mm. siitä, miten kivaa on, kun tukka alkaa kasvaa taas. Nyt se sellainen sentin pituinen, mutta en tiedä missä kohtaa pokka antaa periksi alkaa sit

ENNEN OLIVAT KILOMETRIT LYHYEMPIÄ?

Kuva
Silloin, melko monta vuotta sitten mennessäni peruskoulun ekalle luokalle, haki koulutaksi minut kotipihalta. Mutta vain muutaman ekan viikon, sitten lasta alettiin kasvattamaan ja kävelymatkaani pidennettiin. Ensin puolisen kilsaa, sitten toinen mokoma lisää ja jokusen ajan kuluttua se oli jo 2 kilometriä. Se matka piti tallustaa, pyöräillä  tai potkukelkkailla oli keli mikä hyvänsä. En muista sen matkan itsessään olleen kovin pitkältä tuntuva, mutta pimeyden muistan. Pelottava, tuntematon metsä kummallakin puolella tietä, eikä asutusta juurikaan missään. Sama peli jatkui siellä, jonne muutimme ollessani vitosluokalla. Muita taloja hyvin harvakseen ja matka oli samankaltainen pituudeltaankin. Kulkupelit samat. Ja se sama pimeys ja lisäksi karmea pakkanen talvisin. Pelkäsin susiakin, sillä asuinpaikka oli Keski-Suomessa ja susista oli joskus puhetta. Nythän niitä sanotaan olevan ihan etelässäkin, olisi se järkytys sellaiseen törmätä lenkillään nykyisinkin, mutta lapsena mieti

TAIVAANKAAREN RANNALLA

Kuva
Olin taas myöhässä. Kuten aina. Olin jo pitkään koettanut muuttaa tapojani, yrittänyt ensinnäkin nukuttaa itseni uneen aiemmin kuin vasta puolen yön jälkeen, yrittänyt psyykata itseäni reippaaksi kellon soidessa kuudelta, yrittänyt väittää itselleni että pystyisin muuttamaan luontaista kelloani aiemmaksi. Mutta halleluja, olinko onnistunut? No en! Ja tässä taas, kaasu pohjassa ja hikikarpalot selässä. Se palaveri, muistin senkin vasta kilometri sitten, sen pomo oli ilmoittanut eilen alkavaksi tänään heti kello yhdeksältä. Varmaan minun takiani kyllä, koska muut työyhteisöni jäsenet toki olivat paikalla yleensä heti kahdeksan jälkeen, mokomat. Sinänsä hieno teko pomolta, laittaa palaverin aloitus näinkin myöhäiseen aikaan, mutta mitään muuta hyvää minun oli vaikeaa pomossani ainakin tässä aamupaniikissa nähdäkään. Hittolainen, pärjäisin paljon paremmin töissäni ilman sitä alta kulmainsa tarkkailevaa niuhottavaa tyyppiä, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken, kuten kaikki itseän