ELÄMÄNI PRINSESSA

 

Olin tuntenut Naisen kauan, melkein koko elämäni ajan. En edes kunnolla muistanut aikaa ilman tuota Naista, en muistanut toisten ihmisten käsien pehmeyttä, lempeitä katseita, hyvänyön suukkoa. Keneltäkään muulta kuin häneltä. Joskus tunsin ohitsekiitävää mustasukkaisuutta kapellimestarin suudellessa hänen kättään, mutta ymmärsin sen kuuluvan esitykseen, yleisön viihdytykseen ja siihen kauaskantoiseen tapaan, jolla kapellimestari antoi ymmärtää arvostavansa ykkösviulistiaan. En siis oikeastaan koskaan todella ollut ollut huolissani Naisen ja itseni yhteenliitetyn kohtalon kestävyydestä.

Yhden hetken entisestä elämästäni kyllä muistin mitä tarkimmin. Silloin, kauan sitten, olin omissa ajatuksissani, mietin syntyjä syviä ja kesäpäivän lämpimän auringon säteitä, jotka paahtoivat ikkunan läpi suoraan minua kohti. Lämpö tuntui suloiselta, mutta kuitenkin oloni oli viileä ja jollain tapaa tyhjä, valoton. Kaipasin jotakin ja mieleni oli haikea. Juuri sinä hetkenä Nainen saapui sisään huoneistoon, tuli heti minua kohti ja minä tiesin: Jo ennenkuin hän sanoikaan mitään, ymmärsin, että kaipaamani asia oli siinä, tuon naisen hahmossa! Me ajattelimme molemmat samoin, sillä hän kertoi minulle myöhemmin ihastuneensa minuun tuolla samalla sekunnilla, hänen silmänsä kirkastuivat ja hymy levisi entistä laajemmin hänen jo valmiiksi iloisille kasvoilleen.

Hänellä oli kirkkaan oranssin värinen pitkä leninki, jonka kangasta vasten hänen vaaleat pitkät kiharansa lepäsivät. Luulin hänen olevan ammatiltaan malli, sillä hänellä oli mallille sopivat klassiset kasvonpiirteet sekä suora ryhti ja pituutta enemmän kuin monella miehellä. Tosin saman tien mietin, miksi missityyppinen nainen tuli soittimia myyvään erikoismyymälään. Yleensä sinne eksyi vain kuivakkaita ja partaisia vanhoja miehiä. Nainen oli siis todellinen poikkeus arkipäivään, käänsi kaikkien paikalla olevien katseet. Mutta vain minä lähdin hänen kanssaan ulos liikkeestä, minä vain.

Koska olin nyttemmin tuntenut Naisen jo vuosikaudet, tiesin hänen hymynsä takana piilevän toisinaan myös pelkoa omasta asemastaan. Ellei hän harjoittelisi alituiseen ankarasti ja pitäisi itsensä kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti, tulisi joku toinen ja syrjäyttäisi hänet, ottaisi hänen paikkansa. Toisaalta Nainen tiesi, ettei sellaista toista todellisuudessa ollut. Hän oli aina ollut paras ja ainoa.

Olimme juuri nyt saapuneet romanttiseen Roomaan. Minä odotin takahuoneessa hänen pukeutumistaan illan kenraaliharjoituksiin. Minä olin jo itse valmis, ei tarvetta meikkaukseen eikä kampaajan käsittelyyn, ei huolta tummasta leningistä. Joten minulla oli aikaa enemmän kuin Naisella. Siksi tapanani oli seurata konsertin muusikoita, kapellimestaria ja laulajia, miettiä mitä näiden mielessä liikkui, millaisia he ihmisinä olivat ja mitä ajattelivat. Nykyään tosin tunsin jo heidät melkein kaikki, ei heissä ollut enää kovin paljon uusia mielen sopukoita, joihin en ainakin olisi jo kuvitellut aiemmin eksyneeni. Tämä ilta oli kuitenkin poikkeus. Mukana oli uusi kaunis nainen, loistava esiintyjä, kirkasääninen sopraano, jonka kanssa orkesteri oli ainoastaan harjoitellut, ei vielä tätä ennen kertaakaan konsertoinnut. Olin huomannut Naisen silmien sinen tummenneen ja huulten vetäytyneen suoraksi viivaksi monesti sopraanon saadessa harjoituksissa huomiota ja ylistyksiä taidoistaan kapellimestarin ja muun orkesterin jäsenten keskuudessa. En tiennyt mistä se johtui, olihan Naisen kanssa ennenkin muitakin kauniita ja lahjakkaita naisia lavoilla samaan aikaan töitään tehnyt. Oliko Nainen nyt jostain syystä epävarma, kokiko hän olevansa uhattuna? Miksi ja millä tavoin?

Nainen oli huomannut jo varhain kauniin hymyn ja ylitsevuotavan karisman avulla saavansa paremmin sen mitä halusi, aina ja kaikkialla. Miksipä siis hän ei hyödyntäisi sitä mitä hänelle oli annettu. Tähän asti se oli hyvin toiminutkin. Mutta nyt oli elämään saapunut tuo toinen nainen, kilpailija. Sellainen, jolla selvästi oli sekä samankaltaiset ajatukset että luovuuden lahja.

Uhkakuvana ehkä oli se, että Nainen todennäköisesti pelkäsi paikkansa menettämistä yleisön suosikkina, huomaisiko häntä enää kukaan synkässä mustassa leningissään sopraanon esiintyessä tulipunaisessa puvussaan kuin purkautuva tulivuori, johon huomio kiinnittyy. Nainen rakasti värejä, ei juuri koskaan pukeutunut siviilissä mustaan väriin, mutta konserteissa oli sellainen mustan puhuva vuosisatoja vanha pukeutumiskoodi.  Kuka synkkämielinen sellaisen oli keksinyt... Eikö muka sinfoniaa voinut soittaa vakavasti jos oli pukeutunut väreihin? Nainen oli tätä asiaa miettinyt aina, ei ainoastaan nyt Riikinkukon ilmaantuessa hänen elämäänsä. Minä olin hänen kanssaan samaa mieltä. Minunkaan mielestäni sinfoniamusiikin arvostus ei ollut pukeutumisesta kiinni. No jaa, muistin kyllä erään toisen vaaleatukkaisen viulistitytön, joka aikoinaan kyykki lateksipuvussaan, enkä pitänyt minäkään sitä soveliaana asuna viulistille, en olisi välittänyt olla siinä hänen kanssaan. Mutta välissä oli muitakin vaihtoehtoja, ääripäähän ei tarvinnut mennä. Olisin halunnut puhua orkesterin johtajalle asiasta, ehdottaa jotain muutosta pukuihin, mutta en jotenkaan koskaan saanut sanaa suustani, sillä asia ei suoraan koskettanut juuri minua, minulta ei vaadittu mustaa pingviinipukua eikä nilkkoihin asti ulottuvaa mekkoa. Ei minkään väristä. Naisen vuoksi olisin asian puolesta taistellut, mutta en sitä tehnyt, koska Nainen ei pitänyt asioihinsa puuttumisesta, hän oli aina itse kaiken hoitanut – ja sitä myöden myös itse kaiken saanut. Myös jakamattoman huomion. Joka nyt oli vaarassa. Vai oliko todella? Pitikö vain ja ainoastaan hänen olla aina valokeilassa? Tiesin, että piti, mutta mieleeni alkoi kertyä paljon kysymyksiä. Oliko Nainen muutakin kuin esiintyvä taiteilija, jonka persoonaan tietty itsekkyys kuului. Mietin, oliko hän jopa narsistinen.

Aloin siinä odotellessani pohtia tuota asiaa, ihmisen luonteen moninaisuutta yleensäkin sekä Naisen käyttäytymistä. Oliko hänen kuorensa alla puutteita ja särkyvä sisin? Vai oliko hän vain sairaalloisen itsekäs? En ollut ajatellut sitä puolta juuri koskaan, olin aina ollut hänen hohtavan persoonansa lumoissa ja kuullut vain kauniita sanoja hänen suustaan ja nähnyt elämäniloa hänen silmistään. En tmmärtänyt mistä kumpusi nyt se sanaton voimattomuus joka kasasi yhteen hänen hartiansa sopraanon purjehtiessa ohi. Mietteeni keskeytyivät viehättävän sopraanon pysähtyessä kohdalleni, kallistaessaan päätään arvostelevasti, kumartuessaan hieman ja sanoessaan sitten minulle, että olin todellinen huippuyksilö, ettei hän ollut nähnyt yhtä kaunista näkyä aikoihin. Tunsin punastuvani ja loin katseeni nolona alaspäin, tunsin miten hiki melkein virtasi minusta. Sopraano kosketti minua sormuksin päällystetyillä sormillaan kevyesti, hipaisi vain, ensin kerran, ja sitten toisen. Hän hymyili ja toiselle puolen suuta muodostui pieni hymykuoppa, olin nähnyt sen ennenkin. Hän katsoi minua pitkään, näin syrjäsilmälläni hänen ruskeiden silmiensä syvän värin ja pitkät tekoripset, joiden avulla myös takarivissä istuvan yleisön huomio kiinnitettäisiin. Halusin katsoa häneen, mutta arastelin, koska pelkäsin uppoavani hänen tummiin silmiinsä. Naisen silmät olivat siniset ja kirkkaat, mutta sopraanon silmät kuin suo, josta oli vaikea päästä pois. Rohkaisin mieleni ja olin juuri aikeissa nostaa katseeni suoraan häntä kohti, kun Nainen äkkiä ilmaantui sopraanon ja minun väliini ja tempaisi sopraanon käden pois minusta. Sopraanon silmissä välähti jotain ilkeää. Hän nosti katsettaan niin, että onnistui katsomaan Naista alaspäin  vaikka olikin parikymmentä senttiä tätä lyhyempi.

Nainen kaappasi minut syleilyynsä ja katsoi jäätävästi sopraanoa suoraan silmiin. Sopraano tuijotti haastavasti takaisin, ei väistänyt Naisen katsetta. Sopraanon kasvoista ei voinut lukea pelkoa tai pelästystä, ei katumusta tai sovittelua. Vain uhmaa. He eivät sanoneet toisilleen mitään. Vain tuijottivat toisiaan. Kumpikin näytti siltä kuin olisi ollut valmis vetämään revolverin esiin ensimmäisenä. Saatoin sieluni silmin nähdä miten heidän oikeat kätensä hipaisivat aseen perää  kotelossa ja kumpikin keskittyi siihen, että saisi laukaistuksi aseensa ensimmäisenä, kuinka Nainen tietysti ehtisi ensin, ja sopraano lyyhistyisi paikalleen, punainen hame leviäisi lammikoksi hänen alleen ja sen helmoille veri tekisi reunustaan. Nainen katsoisi alaspäin ja hänen suunsa nauraisi ja kasvonsa loistaisivat voittokulun jatkumista, hänen silmänsä... nykivät!  Hyvänen  aika! Olin ollut niin kaksintaistelun lumoissa odottaen vain sitä hetkeä, että sopraano kääntyisi itkien ja juoksisi pois, mutta mitä tämä nyt oli... Naisen kummatkin silmät nykivät nyt tahdottomasti, hän ei näyttänyt voivan sille mitään vaikka yrittikin sinnikkäästi tuijottaa edelleen sopraanoa. Hetken kuluttua Naisen kasvot alkoivat punehtua ja hän näytti siltä kuin olisi juuri tullut juoksulenkiltä tai saunan kuumuudesta.  

”Sama juttu kuin lapsena. Sain sinut silloinkin aina tolaltasi, luulitko päihittäväsi minut nyt? Et ikinä onnistu siinä!”, sanoi sopraano ylväästi julman hymynsä läpi. Hänen silmänsä kapenivat ja hän nosti nenäänsä ylöspäin, heilautti hiuksiaan. Voittaja kääntyi hitaasti ja arvokkaasti poispäin, heilutteli kahvasta revolveriaan sormensa ympärillä ja ratsuväki antoi hänelle tietä muodostamalla kujan, jota pitkin sopraano tummalla hevosella ratsasti rumpujen soittaessa voiton marssia. Ei vaan siis! Minun oli pakottauduttava takaisin maan pinnalle. Katsoin Naista ja näin hänet kuvainnollisesti maassa, lyötynä ja voittajansa löytäneenä.

Nainen ei mennyt kenraaliharjoituksiin. Hän vain istui paikoillaan pukeutumispöytänsä tuolilla mykkänä ja synkkänä. Ainoastaan kakkosviulun soittajalle hän sanoi voivansa huonosti ja käski tämän välittää tietoa eteenpäin. Olin huolissani, mutten voinut tehdä mitään.

Harjoitusten loputtua Nainen istui yhä tuolillaan, mutta nyt hän näytti erilaiselta, sellaiselta, etten häntä tälläisenakaan tuntenut. Hän alkoi hyväillä kylkeäni, silitti minua pitkään ja mietti hiljaa jotakin. Lähti sitten, mutta kääntyi kannoillaan vielä kerran katsomaan minua ja iski minulle silmää, nauroi aivan kuin olisi keksinyt jonkun suuren idean. Olin hämmentynyt. Kaikesta.

Seuraavan päivän iltana Nainen oli kuten ennenkin, tyyni ja oma itsensä. Esiintyjä, jolla oli paketti kasassa ja joka vetäisi illan niin kuin pitikin. Niin minä toivoin ja uskoin. Orkesteri oli juuri saapunut paikoilleen varsinaisena konsertti-iltana ja sali oli melko lailla täynnä. Soittimet oli jo viritetty oikeisiin sointuihinsa ja yleisö oli verrytellyt kätensä ensimmäisten aplodien kanssa. Kaikki oli kunnossa. Kapellimestari toivotteli hyvää iltaa yleisölle ja kevensi alun jäykkää tunnelmaa parilla vitsinpoikasella illan tarjontaan liittyen. Luvassa olisi mahtava ilta, näin hän sanoi, jotakin ennenkuulumatonta ja yllättävää. Minä tiesin, että sopraanolla oli edessään tämän orkesterin kanssa ensi-iltansa, oliko se sitä kapellimestarin tarkoittama spektaaliutta, vai mitä oli luvassa, sitä en tiennyt. Tiesin myös, että tätä konserttikiertuetta varten eräs takarivin viulunsoittajanainen muuntautuisi yhden kappaleen ajaksi saksalaisen polkan tanssijaksi, hän kävisi vaihtamassa asiaankuuluvan mekon päällensä ja kengät jalkaansa ja tulisi sitten tanssimaan lavan edustalle yhdessä esityksen soolosoittajien kanssa, pujahtelisi näiden väleistä heilutellen kirjavaa hamettaan. Tämän vähän erikoisemman ohjelmanumeron toivottiin saavan yleisön taputushurmioon ja sillä lailla osallistumaan konserttiin passiivisen istumisen sijaan. Kapellimestarin lupaama yllätys saattoi siis myös koskea tätä asiaa. Selityksen siihen minäkin näkisin pian. Vaikka kuuluin orkesteriin, en silti tiennyt kaikkea, koska aivan kaikissa tilaisuuksissa en ollut mukana, en esimerkiksi niissä orkesterin jäsenten palavereissa, jotka koskivat soitto- ja esitysjärjestelyjä sekä muita esitysteknisiä seikkoja.

Joten minä odotin. Kiinnostuneena ja valmiiksi lumoukseen uppoutuneena kuten aina. Minä rakastin konsertteja, rakastin Naisen tapaa soittaa. Hän keskittyi niin täysin siihen mitä teki, joten uskoin ettei hän kunnolla edes huomaisi ja muistaisi varmasti yhä polttelevaa katkeruuttaan tätä yllättävää lapsuuden tuttavaansa kohtaan. Naisen ollessa lavalla hän todella oli siinä, ei ajatellut mitään muuta. Ja siitä häntä kiitettiin. Siitäkin. Hän oli täydellinen. Ainakin minulle. En halunnut uskoa edellisiltana mieleeni kivunneita negatiivisia ajatuksia ja outoja asioita, en halunnut palauttaa niitä mieleeni.

Yllätykseni oli suurtakin suurempi kun Nainen juuri ennen kuin kapellimestari kohotti tahtipuikkoaan, nosti nopeasti kättään ja viittoili kapellimestarille joutuvansa käymään takahuoneessa. Tämä oli hämmästyneen näköinen, mutta koetti sitten kääntää asian hauskaksi, kääntyi yleisöön päin kohottaen vähän käsiään ja lausahti, että hyvää kelpaa vähän odottaakin. Yleisö naurahti hieman, ja kaikki odottivat. Minä katsoin Naisen perään ja olin hämmentynyt ja peloissani. Romahtiko Nainen uudestaan, eikö hän kestänytkään tätä iltaa ja lavan jakamista sopraanon kanssa ? Juoksiko hän hän parhaillaan pois talosta, ulos koko konserttielämästä?

Nainen oli kyllä ollut takahuoneessa jollain tapaa salaperäinen ja hymyillyt hymyä, jota en tuntenut. Mutta mikään ei selittänyt tätä. Aika tuntui pitkältä hiljaisuuden sisällä, minä pälyilin takahuoneen ovelle sekunnin välein. Ja sitten ovi avautui, ja hän saapui, mutta... mitä? Naisella oli päällään oranssi kokopitkä leninki, se sama johon hän oli pukeutunut meidän ensi kertaa kohdatessamme. Hän käveli ryhdikkäänä ja uljaana suoraan paikalleen, tyynesti, ilman selityksiä, otti viulun käteensä ja nyökkäsi olevansa valmis. Orkesterin jäsenet katsoivat toisiaan alta kulmiensa, ja kapellimestari joutui pinnistelemään ollakseen kysymättä mitään ja esittääkseen tämän kuuluvan asiaan. Mutta minä olin oppinut tuntemaan hänetkin, osasin lukea hänen kasvojaan ja vartalonsa jännitystä, tiesin, että tämä oli hänellekin suuri yllätys.

Konsertti alkoi. Yleisö piti Naisen puvun vaihtoa yhtenä tarkoitetuista asioista, olihan kapellimestari juuri yllätyksiä pohjustanut. Mutta Naista itseään lukuun ottamatta se oli orkesterin  jäsenille yllätys, sillä ei kukaan soittajista koskaan ennen ollut moista tehnyt, ei ainakaan omin päin. Joskus muistin miesten kiinnittäneen jonkin ohjelmanumeron ajaksi viikset nenänsä alle, tai naisten laittaneen päähänsä tiaran, mutta nyt kaikkien soittajien kasvoista paistoi järkytys.

 Nainen soitti voimallisesti ja mahtavasti, hän sai pian koko sinfoniaorkesterin mukaansa tähän uuteen voimaan. Tunsin kaikkien sisällä pauhaavan musiikin ja näin ja kuulin sen virtaavan ulos heidän soittimistaan. Myös yleisö tuntui olevan hurmiossa ensitahdeista lähtien. Nainen keinutti vartaloaan soiton voimakkuuden mukaan, oli hellä silloin kun soitto sitä vaati ja melkeinpä aggressiivinen sävelten siihen yllyttäessä. Kuvittelinko vain vai halusiko hän hukuttaa sopraanon laulun viulunsa sävelten alle näkymättömiin ja kuulumattomiin?

Minä tunsin tuon naisen ja tiesin seuraavan kappaleen olevan hänen lempisinfoniansa, melkein pelonsekaisin tuntein odotin tuota kappaletta. Toivoin, että se menisi hyvin. Mutta mitä tarkoitti ”hyvin”? Sitä, että soitettiin tyynesti ja huomiota herättämättömästi, teknisesti oikein ja  puhtaasti? Ja äkkiä minulle tuli hyvin kuuma olo, sydämeni melkein pursui rinnastani ulos sen lyödessä kiihkeän voimakkaasti, kuulin sen jyskeen ja paukkeen yli kaiken tuon mahtavan musiikin. Minä äkkiä tiesin mitä Nainen aikoi tehdä!

Ja kun kappale alkoi, hän nousi hitaasti mutta varmasti ylös seisomaan, teki juuri niin kuin minä pelkäsin. Vaiko toivoin? En tiennyt mitä ajattelin. Mutta sen tiesin, että tuo hetki jäisi aina mieleeni. Hänen kanssaan samaan aikaan myös minä nousin ylös. Yhdessä me soitimme niin kuin tämä olisi meidän viimeinen soittomme, olimme yhtä musiikissa ja huumaavassa tunteessa. Huomasin myös yleisön alkaneen nousta seisomaan, rivi kerrallaan, kuin aalto. He taputtivat ja osoittivat kaikin tavoin suosiotaan. Kapellimestari katsoi meitä pitkään, mutta jatkoi ohjaamistaan, kääntyi hieman yleisöön päin ja näki ihmisten reaktiot. Hänen huulilleen kohosi iso hymy, ja hänen oli enää vaikea olla tilanteen vaatima vakava mies. Huomasin hänen nyökkäävän orkesterille luvan toimia samoin, ja hänen merkistään ensin nousivat viulistit, ja heidän jälkeensä soitinryhmä kerrallaan koko orkesteri. Lopulta kaikki salissa seisoivat, tunnelma huumasi päätä ja minua melkein pyörrytti. Nainen jätti kaikessa mahtavuudessaan taakseen ihanan sopraanon punaisessa puvussaan, hän oli upeampi ja parempi kuin koskaan, ja kuin kukaan. Minä olin hänestä niin ylpeä. Ja hän minusta. Me toisistamme.

Nainen oli taas sitä mitä hän halusikin. Paras. Ja nyt myös rohkein. En tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. En todellakaan halunnut sitä miettiä. Sellaisena kuin hän oli minä häntä rakastin, elämäni prinsessaa. Siitäkin huolimatta, että olin saanut huomata hänenkin olevan vain ihminen. Tämä episodi kokonaisuudessaan sai minut tajumaan, että olin oppinut hänestä paljon uutta. Kuten myös hänkin varmasti itsestään. Omalla tavallaan tämä oli elämän käännekohta sekä hänelle, että myös minulle – meille molemmille elämiemme yhteenkiedottuna lankavyyhtinä. Ja kun hän peitteli minut viulunkotelooni nukkumaan, olin niin onnellinen. Ilman minua Nainenkaan ei olisi vaikuttavuudessaan onnistunut. Minä olin ykkösviulu – nyt, edelleen ja aina.