"RAHAT MULLE, MUISTO SULLE"

Molempien vanhempieni lähes samanaikaisen (1,5kk välissä) poisnukkumisen jälkeen, on ollut kaikenlaista setvimistä kahdessa paikassa; kahdet tavarat, kahdet surut, kahdet kulut, kahdet kaikki. 

Isäni koti on ollut pieni mystisyyden ja aarteiden tyyssija. Ei rahallisessa mielessä, vaan niin, että minähän en häntä kauhean hyvin tuntenut ja nyt hänen jälkeensä olen hänen tavaroitaan tutkiessani oppinut hänestä melkein enemmän kuin hänen eläessään. Jos asiaa miettii liikaa, tulee taas se huono jälkikäteinen omantunnon pistos siitä, ettei itse tajunnut tehdä enemmän senkään asian eteen. Minulla oli kuitenkin yli 30 vuotta aikaa häneen tutustua, jos laskee siitä, koska itse tuli "aikuiseksi".

Toki häntä näin muutamia kertoja ja soittelimme jokusen kerran vuodessa, mutta erityisen läheisiä emme olleet. Se pohjautuu siihen, ettei hän välittänyt minua nähdä kun olin lapsi. Syy ei ollut minussa, vaan isä oli niin katkera hänestä eronneelle äidilleni, ettei halunnut nähdä vilaustakaan äidistä, ja jos hän olisi tullut lastaan tapaamaan toiseen kaupunkiin, olisi varmaan niin siinä ohessa käynyt, pakkonäkeminen. Joten yhteydenpitomme alkoi vasta kun olin jo omillani. Mutta minä en tajunnut ottaa siitä kaikkea irti. Ja tässä sitten ollaan, ihmetellään paperinpalasia, kirjoja, kirjeitä ja kaikkea sellaista, joista voi ihmisestä tehdä jonkinlaisia päätelmiä.

Viimeksi isäni talossa käydessämme löysin lehdestä leikatun uutisen, joka kuuluu kutakuinkin alla olevasti. Jätän kertomatta joitain yksityiskohtia yksityisyyden takia.

XXmiehet ryöstivät saman pankin kahdesti

Aseellisesta pankkiryöstöstä XX:ssa vangitut kolme XXmiestä ovat syyllistyneet myös toiseen, kaksi viikkoa aikaisemmin samaan pankkiin tehtyyn ryöstöön.

Miehet ryöstivät XXpankin konttorin XX:ssa heinäkuun 26. päivänä. Poliisi pidätti yhden ryöstäjän XX:sta jo samana iltana sekä kaksi muuta XX:stä seuraavana päivänä. Jutun tutkinnassa on selvinnyt, että samat XXmiehet ryöstivät saman pankkikonttorin myös heinäkuun 7. päivänä.

Isäni oli tämän jostain syystä leikannut irti, joka ei sinänsä ole mikään ihme, sillä vastaavia lehtileikkeitä on löytynyt moniakin, erilaisista rikoksista. En tiedä miksi hän oli niistä niin kiinnostunut. Mutta tämän kyseisen tekee erityiseksi se, että siinä oli osallisena hänen tyttärensä. Minä olin siellä pankkitiskin toisella puolella, ryöstöjen konkreettisena uhrina.

On toki mahdollista, että olen siitä isälleni kertonut, ja siksi hän on tuon irti leikellyt. Luulen kyllä, että tuohon aikaan, kohta 25 vuotta sitten, en hänelle ylimääräisiä asioita kovin paljon kertoillut. Joten hän on todennäköisesti säilyttänyt tuon uutisen yhtenä muiden joukossa. Minua tämä löytö kosketti ja huvittikin. Olen tuota pankkiryöstötarinaa kertonut lapsille sellaisena vähän hurjanakin tarinana, joka äidille nuorena tapahtui.

Kerronko sen teillekin?

Olin noina aikoina monta kesää töissä pankissa, ja pankinjohtaja jauhoi samoja ohjeita monen aamukahvin aikana koskien sitä, mitä tehdään jos pankkirosvo suvaitsee karauttaa juuri meidän pankkiimme. Aina ne samat höpötykset, ettei kukaan leiki sankaria ja tehdään mitä ne käskevät. Vähän muutakin ohjetta oli, mutta ehkä ne menevät pankkisalaisuuden puolelle. Yhtä kaikki, tätä kerrattiin niin usein, että kyllästytti. Joo joo, ihan turhaan, mitään ei kuitenkaan koskaan tapahdu!

Kunnes tapahtui. Yhtenä kauniina kesäpäivänä kaksi miestä repi tuulikaapin ovia auki ihan liian kiivaasti. Pankissa ei ollut asiakkaita, ja muistan katsoneeni heitä ja miettineeni, mitä porukkaa sieltä tulee noin kovalla menolla. Parilla loikalla lippiksillä, aurinkolaseilla, kasseilla ja aseilla varustetut kaverit olivat tiskillä, heittivät kassit kehiin, tähtäsivät minua ja toista virkailijaa aseilla ja sanoivat ne kuuluisat sanat: "Tämä on ryöstö, rahat tänne."

Pienen sekunnin ajattelin, että onko tämä jotain pilaa. Mutta me teimme mitä käskettiin, lapoimme setelit parempiin suihin. En usko, että siinä ehti edes vapisemaan. Kaikki kävi hyvin äkkiä, ja ohikiitävän hetken päästä me katsoimme jälleen tyhjässä konttorissa toisiamme ja totesimme, että tämä taisi olla ryöstö.

Heitä ei saatu kiinni. Well done. Rahasaalis ei kuitenkaan ollut mikään päätähuimaava ja keikka oli helppo, joten parin viikon päästä samat "asiakkaat" sekä kolmas kaveri tulivat jälleen. Taas näin silmäkulmastani samat liikkeet tuulikaapissa. Minulla oli juuri silloin asiakas, jonka laskun naputtelu oli minulla kesken. Ajattelin, että voi ei, joko taas, älkää tulko vielä, mulla on tää lasku kesken...

Mutta eivät he odotelleet vuoroaan vaan olivat nyt aggressiivisempia kuin edellisellä kerralla. Yksi heistä loikkasi tiskin yli ja osoitti pitkäpiippuisella aseella minua selkään. Ja taas heittelimme setelinippuja kassiin. Luulen, että nyt käteni vapisivat ja piti keskittyä siihen mitä teki, jotta saisi ne setelit sinne kassiin eivätkä putoaisi pitkin pöytiä. Silti minä sain tehtyä salaa sen, mitä virkailijan piti tehdä, jos vaan pystyisi. Ja olin siitä ihan pikkaisen ylpeäkin sillä hetkellä. Kaveri selän takana aseen piippu selässäni ja minäpä toimin silti ohjeiden mukaan. Niiden samojen, jotka monena aamuna olivat kyllästyttäneet.

Kun ryöstö oli ohi, minä naputin asiakkaani laskun loppuun ja ojensin kuitatun paperin hänelle. "No, tää on tällästä..."

Rahasäkit onnellisesti matkassaan rosmot taas häipyivät ja kohta tulivat poliisit. Sillä välin eräs asiakas oli lähtenyt seuraaman tuota kolmikkoa, sankarinleikkimiskielto ei siis koskenut asiakkaita :) Mutta hänen ansiostaan miehet saatiin kiinni. Eipä olisi kannattanut heidän ahnehtia, olisivat jättäneet yhteen kertaan, eivät ehkä olisi jääneet kiinni, mutta nyt se tapahtui melkein verekseltään. Tai lehtijutun mukaan vain yksi taisi heti jäädä kiinni, en oikein enää muistakaan.

Konttoristamme muut eivät halunneet tai pystyneet menemään poliisilaitokselle eivätkä myöskään noiden miesten oikeudenkäyntiin todistajiksi, mutta minä olin kaikissa niissä. Ensin tunnistin heidät lasin läpi poliisiasemalla ja jonkin ajan kuluttua todistin samaa oikeudessa. Vähän silloin kyllä mietin, että josko joku kosto elää, kuten elokuvissa, ja tulevat asian minulle kertomaan kunhan vapautuvat, mutta toisaalta ilman minuakin heidät olisi tuomittu, en tehnyt mitään erityistä.

Se oli viimeinen kesäni pankissa. Ei siitä syystä, että olisin alkanut pelätä tai jotain sellaista, mutta se vaan muutoin oli sellainen. Ihan omanlaisensa muiston se kesä jätti. Äidille soitin silloin jo pankista kumpanakin kertana varmaankin, mutta isä ei ehkä asiaa tullut tietämään. Sitäkään asiaa. Mutta jälkiviisaus se on "parasta" viisautta, eikä millekään asialle enää mitään voi. Ei edes sille, että yhä vieläkin mieleni palautuu samoihin hetkiin, jos joku ihminen jossakin tulee tuulikaapista liian nopeasti.

Silloin ajattelen jälleen: "Voi ei, give me a break..."