THE ONLY ONE

Kun ei tiedä, mitä voisi kaivata, niin ei osaa sitä kaivatakaan. Jotenkin niin se taitaa mennä se ainoan lapsen juttu. Olen aina ajatellut toki, että olisi mukavaa jos olisi sisarus, joka jakaisi perusperheen suhteen ne samat murheet ja ilot yhtä tasapuolisesti kuin itse tekee, ja johon voisi tuntea tietynlaista yhteyttä ja luottaa tämän pitävän salaisuudet.

Mutta samalla tietysti ymmärrän, ettei sisarus automaattisesti ole kaikkea tuota ihannekuvaa, tilanne voi olla aivan toinen  ja sisaruskateus voi olla käsin kosketeltavaa. Tai että viimeistään perinnönjaossa voi tulla niin suuret riidat, etteivät sisarukset sen koommin ole puheväleissä.

Olen säästynyt tuolta kaikelta. Hyvässä ja pahassa. Kummallakaan vanhemmallani (erosivat ollessani pieni) ei ole muita lapsia. Ja täytyy sanoa, että nyt näissä kaikissa heidän jälkeensä tulleissa järjestelyissä olisin kaivannut samanveroista apua. Jotakuta, jonka kanssa neuvotella hautajaisista, miettiä asioita ja jakaa kulut. Ne kaikki hautajaiskulut, sekä rahavarattomista pesistä maksettavat heiltä jääneet laskut, sekä sen jälkeen tulleet kiinteistöjen ylläpitokulut. Rahaa ei ollut omalla tilillänikään muille jaettavaksi, ja täytyy sanoa, että nyt ei sitten ainakaan enää ole. Toki, ehkä, mahdollisesti, jos vielä puuttuvan toisen perukirjan jälkeen saamme toisen vanhoista taloista myytyä, saatan saada sen verran, että voin maksaa kummankin vanhemman lainat pois. Ja siinä se. Maailmanympärysmatkalle en tule lähtemään ilman lottovoittoa.

Sanonpa siis vaan, että perinnön saaminen ei ole aina sitä, että rahaa virtaa sisäänpäin ovista ja ikkunoista, vaan ihan täydellisesti ja melkein kirjaimellisesti toisinpäinkin se voi olla. Tämän koin jo aiemmin isoäitini perinnönjaossa, jossa olin testamentilla mukana hänen lastensa lisäksi. Silloinkin jouduin ottamaan lainan, jota maksan edelleen. Pitkä juttu. Ja pakko niin oli tehdä.

Mutta isoäitini perintöön liittyy myös se kuuluisa kateus. Okei, totta, loppujen lopuksi minä sain rantatonttini ja ne kallioni, kyllä, aivan. Vaikkakaan en ilmaiseksi, kuten jo tuli sanottua. Ilmaisen luulossa silti tietyt ihmiset varmaankin ovat, ne, jotka käytännössä katkaisivat välinsä minuun. Luulivat varmaankin, että keinottelin sekä testamentin että kaiken muun ja sivuutin heidät.

Totuus on, että en, kumpaakaan. En koskaan pyytänyt isoäidiltä mitään, paitsi paria pientä esinettä, ne kyllä perinnöksi pyysin jo kauaa ennen hänen kuolemaansa, ja kummatkin sain jo hänen eläessään. Mitään muuta en pyytänyt. Se oli hänen oma tahtonsa laatia testamentti. Josta olen luonnollisesti erittäin kiitollinen, en sitä kiellä lainkaan.

He, jotka olisivat halunneet kaiken itselleen, olisivat todennäköisesti myyneet kaiken mahdollisen ja ostaneet uudet stereot autoihinsa tai  uudistaneet vaatekaappinsa tai mitä lie olisivatkaan tehneet. Eivätkä olisi juurikaan surreet tai miettineet mitään muuta. Ja nyt, silloin, yhä, he ovat varmaankin vihaisia minulle, ettei niin käynyt. Paha minä, tulin ja vein kaiken. Sotkin suunnitelmat.

Kuitenkin. Asiassa on myös se puoli, jota he eivät ehkä ajattele. Kenelle se kuului, kuka sen ansaitsi, kuka oli läsnä lapsesta lähtien, kuka isoäidin puolesta otti itse nuorena lainaa saadakseen vanhalle ihmiselle uuden hellan, kuka häntä pyyteettömästi puolusti ja kulki lapsuutensa polut niillä teillä, asui siellä ja eli samaa elämää yhdessä isovanhempien kanssa, jakoi arjen.

Mielestäni sillä kaikella on merkitystä.

Mielestäni kateus on niitä varten, jotka eivät ajattele. Muita.