WALLALLAn Elämänpolku - ajatuksia siitä ja muusta

Etten jotten sanoisi, että tässä Keko Salatan biisissä se tulee, oman ajatusmaailmani peruskuva monin tavoin. Ei niin, että olisin toisten ihmisten ihailema julkkis tai sitä edes omalla ruohonjuuritasollani olevien keskuudessa, mutta ehkä tämä on hyvä herätys omalle sisäiselle persoonalleni, joka sanoo saman ihmisen sydämelle, että olet sä paljon kestänyt ja läpi mennyt, mut hyvin sä vedät ja parhaasi teet, mene asioiden yli ja jatka eteenpäin.   Mutta lopulta: "Mut odotat vaan aina jotain ikonista settii Mä oon hei ihan tavis vaan en samaistu Jumalaan"   Niin. En ole mitään suurempaa kuin kukaan muukaan. En sen ihmeempää kuin tavallinen vaan. Omine polkuineni. Oikeastaan en ole koskaan muuta kuvitellutkaan olevani kuin tavallinen vaan, mutta viime vuoden läpikäyneenä (plus edellisten 49 vuodenkin vastoinkäymiset pohjalla) jäin kai oman pääni sisällä kiinni siihen, että olen ajatellut voittavani surkeuskisat. Mutta hei, en ole voittanut - elän ja voin hyvin ja to

    Äiti ei pärjännyt ilman voileipämargariinia sinä iltana sitten mitenkään. Soitti illalla, että se on loppu ja minun pitäisin tuoda lisää. Sanoin, että tulemme parin päivän päästä (viikonloppuna) ja tuomme sitä silloin kuten kaikkea muutakin ruokaa, joita hän tarvitsee. Että pärjäät kyllä pari päivää ilmankin. Mutta ei, ei se käynyt, ei hän pärjännyt, sitä margariinia piti saada saman tien, samana iltana, hän oikein huusi puhelimeen. Joten mieli täynnä itkunsekaista kiukkua ja väsymystä lähdin kaupan kautta ajamaan 40 km suuntaansa ja viemään sitä hänelle.   Siellä hän istui yksin keinutuolissa, viltti jalkojen päällä, kasvot, kädet ja koko muukin keho kutistuneena ja liian ryppyisenä. Oli sellainen minkälainen hän niinä aikoina oli. Hänen oli hankalaa liikkua, mikään ei häntä kiinnostanut eikä hän tehnyt mitään muuta kuin söi vähän, nukkui, kävi vessassa ja lopun aikaa istui keinutuolissa katsellen merelle. Radio oli aina päällä, sellaisella kanavalla, jossa oli jonkinlai

Mitä ihmiset saavuttavat sillä, että haluavat sorsia jotakuta toista ihmistä ja kerätä oman itsensä ympärille joukon kannattajia istumaan eri pöytään kahvilla, tai eivät tervehdi aamulla toisiaan? Mitä he saavat siitä ja miksi he tekevät niin? Keittiöpsykologi tässä sanoo, että heillä on huono itsetunto (kelläpä ei olisi) ja he suuntaavat sen tuolla lailla, saavat siitä itsetuntonsa kohoamaan kun toimivat kimpassa toisten samoin ajattelevien kanssa. Vanha kunnon "tehdään niin kuin muut" ja "kuljetaan johtajan perässä" on siis voimissaan joillain tasoilla täällä meidän kotomaassammekin ja arkielämässä, vaikka tuollainen käytös kuulostaa toki erään Korean maan kansalaisten elämältä suhteessa viisaaseen ja kaiken tietävään hallitsijaan.   Minä en vaan ymmärrä. Olin jo nostamassa takamustani ylös ja menossa sanomaan toisen pöydän rouvasväelle, että jos pyydetään kahville, niin se lähinnä tarkoittaa kyllä samaan pöytään tulemista, eikä tyhjän salin toiseen päähän a

Tässä illalla kävin keskusteluja mieheni kanssa, ja lopputulos niistä keskusteluista usein on aina ollut se, etten minä ymmärrä häntä, eikä hän minua, pyörittelemme lauseita, lopulta hän maaten petissä ja minä joko seisoen siinä vieressä tai istuen laidalla, ja sitten kun en enää kestä, poistun ja laitan makuuhuoneen oven kiinni ja pyörin hermostuneena ympäriinsä kyynelten kurkistaessa laitojen yli. Entisessä elämässä kasasin kiukkua jonkun aikaa ja avasin oven taas ja menin setvimään tilannetta, ensin rauhallisesti, mutta lopulta huutaen. Niin se meni. Kauhean usein. Nytkin suljin oven ja jätin hänet sinne nukahtamaan television katseluun. Mutta en huutanut, enkä kasaa tässä sitä kiukkua. Vähän kurja olo on kyllä ja melkein itkettää. En ole varma mikä itkettää. Se, ettei hän ymmärrä juuri nyt, se miten hän ajattelee vaikka omasta mielestäni asiat ovat ihan toisinpäin, vaiko se, ettei hänen kanssaan ole oikein koskaan voinut keskustella. Ja miten paljon mieltäni painaakaan viime

Nyt tässä illalla on tapahtunut pieniä vahinkoja, kuten ettei kokeilemani videotervehdys tähän blogiin onnistunut. Sen sijaan onnistuin tuhoamaan sen lisäksi myös edellisen kirjoitukseni, voi voi ja anteeksi... Ja vähän aikaa sitten satutin sormeni ja jouduin painelemaan kauan, ennen kuin veren tulo lakkasi. Pitää varmaan mennä nukkumaan, ettei ehdi tapahtua lisää vahinkoja enää tänään... Olisin halunnut kokeilla sitä videojuttua siinä mielessä, että lörpöttelin eri aiheista pieniä tarinoita kolme kertaa, sellaista vapaamuotoista juttelua, mutta en kuvannut itseäni vaan maisemaa jossa olin. Sellaisessa jutussa saa luonnollisesti ilmaistua paljon enemmän kuin tässä kirjallisessa. Mutta ei siitä sitten tullut mitään blogiin asti, sillä ne eivät lähteneet pyörimään. En siis osannut, sitä se suomeksi tarkoittaa. Juttelin niissä mm. siitä, miten kivaa on, kun tukka alkaa kasvaa taas. Nyt se sellainen sentin pituinen, mutta en tiedä missä kohtaa pokka antaa periksi alkaa sit

Silloin, melko monta vuotta sitten mennessäni peruskoulun ekalle luokalle, haki koulutaksi minut kotipihalta. Mutta vain muutaman ekan viikon, sitten lasta alettiin kasvattamaan ja kävelymatkaani pidennettiin. Ensin puolisen kilsaa, sitten toinen mokoma lisää ja jokusen ajan kuluttua se oli jo 2 kilometriä. Se matka piti tallustaa, pyöräillä  tai potkukelkkailla oli keli mikä hyvänsä. En muista sen matkan itsessään olleen kovin pitkältä tuntuva, mutta pimeyden muistan. Pelottava, tuntematon metsä kummallakin puolella tietä, eikä asutusta juurikaan missään. Sama peli jatkui siellä, jonne muutimme ollessani vitosluokalla. Muita taloja hyvin harvakseen ja matka oli samankaltainen pituudeltaankin. Kulkupelit samat. Ja se sama pimeys ja lisäksi karmea pakkanen talvisin. Pelkäsin susiakin, sillä asuinpaikka oli Keski-Suomessa ja susista oli joskus puhetta. Nythän niitä sanotaan olevan ihan etelässäkin, olisi se järkytys sellaiseen törmätä lenkillään nykyisinkin, mutta lapsena mieti

Olin taas myöhässä. Kuten aina. Olin jo pitkään koettanut muuttaa tapojani, yrittänyt ensinnäkin nukuttaa itseni uneen aiemmin kuin vasta puolen yön jälkeen, yrittänyt psyykata itseäni reippaaksi kellon soidessa kuudelta, yrittänyt väittää itselleni että pystyisin muuttamaan luontaista kelloani aiemmaksi. Mutta halleluja, olinko onnistunut? No en! Ja tässä taas, kaasu pohjassa ja hikikarpalot selässä. Se palaveri, muistin senkin vasta kilometri sitten, sen pomo oli ilmoittanut eilen alkavaksi tänään heti kello yhdeksältä. Varmaan minun takiani kyllä, koska muut työyhteisöni jäsenet toki olivat paikalla yleensä heti kahdeksan jälkeen, mokomat. Sinänsä hieno teko pomolta, laittaa palaverin aloitus näinkin myöhäiseen aikaan, mutta mitään muuta hyvää minun oli vaikeaa pomossani ainakin tässä aamupaniikissa nähdäkään. Hittolainen, pärjäisin paljon paremmin töissäni ilman sitä alta kulmainsa tarkkailevaa niuhottavaa tyyppiä, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken, kuten kaikki itseän

Kuvan kirjassa (Pernilla Lindroos: On helpompaa olla onnellinen, jos on iloinen!) ankkapäähenkilö seikkailee tilanteesta toiseen ja lausahtaa viisauksiaan, kuten tämän "Löytääkseen toisensa täytyy ensin löytää itsensä". Tunnistan hyvin itseni tuosta etummaisesta ankasta, joka on erilainen kuin kaverinsa. Joko se on sitä luonnostaan tai sitten haluaa itse sitä olla. Sillä lailla tahallaan, ja ehkä vähän joskus ärsyttääkseen tai koetellakseen toisia. Noita harmaita tyyppejä, jotka ehkä pelkäävät mitä muut sanovat, jos he laittaisivatkin kirjavan kaulaliinan ja punaiset saappaat. Jotka ehkä miettivät hetken ostaisivatko keltaiset housut, mutta toteavat sitten itselleen, etteivät voi sellaista tehdä, mitä ihmisetkin ajattelisivat. Mammani oli huolehtiva, hauska ja joskus vähän dramaattinenkin tyyppi, jonka suuhun en olisi suoraan tuota lausetta laittanut, mutta silti se kuului hänen vakiolauseisiinsa. Ja minua ärsytti se virke, ihan aina. Sanoin hänelle useasti siitä vas

Molempien vanhempieni lähes samanaikaisen (1,5kk välissä) poisnukkumisen jälkeen, on ollut kaikenlaista setvimistä kahdessa paikassa; kahdet tavarat, kahdet surut, kahdet kulut, kahdet kaikki.  Isäni koti on ollut pieni mystisyyden ja aarteiden tyyssija. Ei rahallisessa mielessä, vaan niin, että minähän en häntä kauhean hyvin tuntenut ja nyt hänen jälkeensä olen hänen tavaroitaan tutkiessani oppinut hänestä melkein enemmän kuin hänen eläessään. Jos asiaa miettii liikaa, tulee taas se huono jälkikäteinen omantunnon pistos siitä, ettei itse tajunnut tehdä enemmän senkään asian eteen. Minulla oli kuitenkin yli 30 vuotta aikaa häneen tutustua, jos laskee siitä, koska itse tuli "aikuiseksi". Toki häntä näin muutamia kertoja ja soittelimme jokusen kerran vuodessa, mutta erityisen läheisiä emme olleet. Se pohjautuu siihen, ettei hän välittänyt minua nähdä kun olin lapsi. Syy ei ollut minussa, vaan isä oli niin katkera hänestä eronneelle äidilleni, ettei halunnut nähdä v

En oikein ymmärrä miksi olen koko ajan ulkomailla - unissani. Otin äsken aamupäiväunoset, sillä en ole vielä kunnossa reippaan viikon takaisesta viimeisestä lääkkeen annosta. Haluaisin kovasti olla reipas ja puuhaavainen, mutten oikeasti kuitenkaan sitä vielä ole. No mutta, ei siitä sen enempää, mutta nämä päiväunet ovat syy siihen, miksi muistan uneni. Herätessä päikkäreiltä herätään ja ehkä muistetaan juuri koetut seikkailut, eikä nukuta uudelleen ja unohdeta. Olimme hiljattain muuttaneet uuteen maahan (tällä kertaa oikein muuttaneet!), ja jostain syystä myös kavereita oli siellä auttamassa (noin vain olivat matkustaneet kauas pikkuisen helppimään). Asunto oli iso ja komea, paljon kauniita huoneita, ainakin kaksi kerrosta. Kiertelin pitkin taloa ja korjasin jo paikoilleen laitettuja esineitä oikein päin jne, ihmettelin miksi ne olivat vähän vinossa, joku väärinpäin, joku kumollaan, ihan kuin joku tai jokin siirtäisi niitä koko ajan väärin. Mietin kuka sellaista tekisi. Pu

Omasta mielestäni en ole koskaan ollut pinnallinen. Toki sekin on  subjektiivinen käsite, mikä toisen mielestä on tätä saattaa toisen mielestä olla tuota. Eikä oikeaa määritelmääkään ole. Itse pidän pintakiipijöinä esimerkiksi niitä ihmisiä, joiden julkaisut tai kertomukset itsestään ovat aina niitä, joissa ollaan parhaat vaatteet päällä, valkaistut hampaat leveässä naurussa VIP-juhlissa tai joissa ilmoitetaan noin kerran kuussa, että nyt ollaan ulkomailla lomalla tai sitten poseerataan onnellisina jonkun tuttavapiiriin kuuluvan rikkaan ja kuuluisan vieressä. Jep jep. Pinnallisuus voi toki olla myös vaikkapa sitä, ettei naisena voi lähteä ulos kodista ilman meikkiä edes kauppaan tai roskikselle. Ja jos tuota pidetään vaikka tässä kirjoituksessa rajana, niin sitten olen sitä itsekin. Vaikka siinä onkin tämän jutun ydin, nimittäin minusta tuntuu, että sana pitää laittaa menneeseen aikamuotoon. Minä olin . Nyt kaikki sellainen on merkityksetöntä ja tavattoman turhaa. Tämän vii