WALLALLAn Elämänpolku - ajatuksia siitä ja muusta

Silloin, melko monta vuotta sitten mennessäni peruskoulun ekalle luokalle, haki koulutaksi minut kotipihalta. Mutta vain muutaman ekan viikon, sitten lasta alettiin kasvattamaan ja kävelymatkaani pidennettiin. Ensin puolisen kilsaa, sitten toinen mokoma lisää ja jokusen ajan kuluttua se oli jo 2 kilometriä. Se matka piti tallustaa, pyöräillä  tai potkukelkkailla oli keli mikä hyvänsä. En muista sen matkan itsessään olleen kovin pitkältä tuntuva, mutta pimeyden muistan. Pelottava, tuntematon metsä kummallakin puolella tietä, eikä asutusta juurikaan missään. Sama peli jatkui siellä, jonne muutimme ollessani vitosluokalla. Muita taloja hyvin harvakseen ja matka oli samankaltainen pituudeltaankin. Kulkupelit samat. Ja se sama pimeys ja lisäksi karmea pakkanen talvisin. Pelkäsin susiakin, sillä asuinpaikka oli Keski-Suomessa ja susista oli joskus puhetta. Nythän niitä sanotaan olevan ihan etelässäkin, olisi se järkytys sellaiseen törmätä lenkillään nykyisinkin, mutta lapsena mieti

Olin taas myöhässä. Kuten aina. Olin jo pitkään koettanut muuttaa tapojani, yrittänyt ensinnäkin nukuttaa itseni uneen aiemmin kuin vasta puolen yön jälkeen, yrittänyt psyykata itseäni reippaaksi kellon soidessa kuudelta, yrittänyt väittää itselleni että pystyisin muuttamaan luontaista kelloani aiemmaksi. Mutta halleluja, olinko onnistunut? No en! Ja tässä taas, kaasu pohjassa ja hikikarpalot selässä. Se palaveri, muistin senkin vasta kilometri sitten, sen pomo oli ilmoittanut eilen alkavaksi tänään heti kello yhdeksältä. Varmaan minun takiani kyllä, koska muut työyhteisöni jäsenet toki olivat paikalla yleensä heti kahdeksan jälkeen, mokomat. Sinänsä hieno teko pomolta, laittaa palaverin aloitus näinkin myöhäiseen aikaan, mutta mitään muuta hyvää minun oli vaikeaa pomossani ainakin tässä aamupaniikissa nähdäkään. Hittolainen, pärjäisin paljon paremmin töissäni ilman sitä alta kulmainsa tarkkailevaa niuhottavaa tyyppiä, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken, kuten kaikki itseän

Kuvan kirjassa (Pernilla Lindroos: On helpompaa olla onnellinen, jos on iloinen!) ankkapäähenkilö seikkailee tilanteesta toiseen ja lausahtaa viisauksiaan, kuten tämän "Löytääkseen toisensa täytyy ensin löytää itsensä". Tunnistan hyvin itseni tuosta etummaisesta ankasta, joka on erilainen kuin kaverinsa. Joko se on sitä luonnostaan tai sitten haluaa itse sitä olla. Sillä lailla tahallaan, ja ehkä vähän joskus ärsyttääkseen tai koetellakseen toisia. Noita harmaita tyyppejä, jotka ehkä pelkäävät mitä muut sanovat, jos he laittaisivatkin kirjavan kaulaliinan ja punaiset saappaat. Jotka ehkä miettivät hetken ostaisivatko keltaiset housut, mutta toteavat sitten itselleen, etteivät voi sellaista tehdä, mitä ihmisetkin ajattelisivat. Mammani oli huolehtiva, hauska ja joskus vähän dramaattinenkin tyyppi, jonka suuhun en olisi suoraan tuota lausetta laittanut, mutta silti se kuului hänen vakiolauseisiinsa. Ja minua ärsytti se virke, ihan aina. Sanoin hänelle useasti siitä vas

Molempien vanhempieni lähes samanaikaisen (1,5kk välissä) poisnukkumisen jälkeen, on ollut kaikenlaista setvimistä kahdessa paikassa; kahdet tavarat, kahdet surut, kahdet kulut, kahdet kaikki.  Isäni koti on ollut pieni mystisyyden ja aarteiden tyyssija. Ei rahallisessa mielessä, vaan niin, että minähän en häntä kauhean hyvin tuntenut ja nyt hänen jälkeensä olen hänen tavaroitaan tutkiessani oppinut hänestä melkein enemmän kuin hänen eläessään. Jos asiaa miettii liikaa, tulee taas se huono jälkikäteinen omantunnon pistos siitä, ettei itse tajunnut tehdä enemmän senkään asian eteen. Minulla oli kuitenkin yli 30 vuotta aikaa häneen tutustua, jos laskee siitä, koska itse tuli "aikuiseksi". Toki häntä näin muutamia kertoja ja soittelimme jokusen kerran vuodessa, mutta erityisen läheisiä emme olleet. Se pohjautuu siihen, ettei hän välittänyt minua nähdä kun olin lapsi. Syy ei ollut minussa, vaan isä oli niin katkera hänestä eronneelle äidilleni, ettei halunnut nähdä v

En oikein ymmärrä miksi olen koko ajan ulkomailla - unissani. Otin äsken aamupäiväunoset, sillä en ole vielä kunnossa reippaan viikon takaisesta viimeisestä lääkkeen annosta. Haluaisin kovasti olla reipas ja puuhaavainen, mutten oikeasti kuitenkaan sitä vielä ole. No mutta, ei siitä sen enempää, mutta nämä päiväunet ovat syy siihen, miksi muistan uneni. Herätessä päikkäreiltä herätään ja ehkä muistetaan juuri koetut seikkailut, eikä nukuta uudelleen ja unohdeta. Olimme hiljattain muuttaneet uuteen maahan (tällä kertaa oikein muuttaneet!), ja jostain syystä myös kavereita oli siellä auttamassa (noin vain olivat matkustaneet kauas pikkuisen helppimään). Asunto oli iso ja komea, paljon kauniita huoneita, ainakin kaksi kerrosta. Kiertelin pitkin taloa ja korjasin jo paikoilleen laitettuja esineitä oikein päin jne, ihmettelin miksi ne olivat vähän vinossa, joku väärinpäin, joku kumollaan, ihan kuin joku tai jokin siirtäisi niitä koko ajan väärin. Mietin kuka sellaista tekisi. Pu

Omasta mielestäni en ole koskaan ollut pinnallinen. Toki sekin on  subjektiivinen käsite, mikä toisen mielestä on tätä saattaa toisen mielestä olla tuota. Eikä oikeaa määritelmääkään ole. Itse pidän pintakiipijöinä esimerkiksi niitä ihmisiä, joiden julkaisut tai kertomukset itsestään ovat aina niitä, joissa ollaan parhaat vaatteet päällä, valkaistut hampaat leveässä naurussa VIP-juhlissa tai joissa ilmoitetaan noin kerran kuussa, että nyt ollaan ulkomailla lomalla tai sitten poseerataan onnellisina jonkun tuttavapiiriin kuuluvan rikkaan ja kuuluisan vieressä. Jep jep. Pinnallisuus voi toki olla myös vaikkapa sitä, ettei naisena voi lähteä ulos kodista ilman meikkiä edes kauppaan tai roskikselle. Ja jos tuota pidetään vaikka tässä kirjoituksessa rajana, niin sitten olen sitä itsekin. Vaikka siinä onkin tämän jutun ydin, nimittäin minusta tuntuu, että sana pitää laittaa menneeseen aikamuotoon. Minä olin . Nyt kaikki sellainen on merkityksetöntä ja tavattoman turhaa. Tämän vii

  Olin tuntenut Naisen kauan, melkein koko elämäni ajan. En edes kunnolla muistanut aikaa ilman tuota Naista, en muistanut toisten ihmisten käsien pehmeyttä, lempeitä katseita, hyvänyön suukkoa. Keneltäkään muulta kuin häneltä. Joskus tunsin ohitsekiitävää mustasukkaisuutta kapellimestarin suudellessa hänen kättään, mutta ymmärsin sen kuuluvan esitykseen, yleisön viihdytykseen ja siihen kauaskantoiseen tapaan, jolla kapellimestari antoi ymmärtää arvostavansa ykkösviulistiaan. En siis oikeastaan koskaan todella ollut ollut huolissani Naisen ja itseni yhteenliitetyn kohtalon kestävyydestä. Yhden hetken entisestä elämästäni kyllä muistin mitä tarkimmin. Silloin, kauan sitten, olin omissa ajatuksissani, mietin syntyjä syviä ja kesäpäivän lämpimän auringon säteitä, jotka paahtoivat ikkunan läpi suoraan minua kohti. Lämpö tuntui suloiselta, mutta kuitenkin oloni oli viileä ja jollain tapaa tyhjä, valoton. Kaipasin jotakin ja mieleni oli haikea. Juuri sinä hetkenä Nainen saapui si

Yksi joululahjoistani oli laatikon sisällä, jonka sisus on kuin tapetilla sivelty. Siinä on pieniä lintuja ja pieni teksti pohjassa, jossa kehotetaan löytämään oma pieni sisäinen aarteensa, noin niin kuin vapaan ajattelijan vapaana käännöksenä. Tässä tapauksessa siis pelkkä laatikko on melkein yhtä ihana kuin itse lahjakin, pipo ja sukat :) Mitäpäs jos elämän tarkoitus onkin etsiä aarteita? Joko konkreettisia tai sitten niitä omassa mielessä tapahtuvia pieniä juttuja ja oivalluksia? En ollenkaan kiistä, etteikö olisi ihan kauhean hauskaa olla oikea aarteenmetsästäjä-arkeologi, sellainen just kuin Harrison Ford elokuvissa sai olla. Mutta sellaista menoa on turha odottaa, vaikka kuinka toiveiden ajattelisi toteutuvan, joten ottakaamme ihan suoraan niitä pienempiä. Josta puheen ollen, olen vakaasti harkinnut hankkivani metallinpaljastimen! Melkein tänään jo lähdin sitä ostamaan, mutta ihanliianturhaanjoskusviisas mieheni sanoi, että hei, siellä on maa jäässä, ei siellä

Kun ei tiedä, mitä voisi kaivata, niin ei osaa sitä kaivatakaan. Jotenkin niin se taitaa mennä se ainoan lapsen juttu. Olen aina ajatellut toki, että olisi mukavaa jos olisi sisarus, joka jakaisi perusperheen suhteen ne samat murheet ja ilot yhtä tasapuolisesti kuin itse tekee, ja johon voisi tuntea tietynlaista yhteyttä ja luottaa tämän pitävän salaisuudet. Mutta samalla tietysti ymmärrän, ettei sisarus automaattisesti ole kaikkea tuota ihannekuvaa, tilanne voi olla aivan toinen  ja sisaruskateus voi olla käsin kosketeltavaa. Tai että viimeistään perinnönjaossa voi tulla niin suuret riidat, etteivät sisarukset sen koommin ole puheväleissä. Olen säästynyt tuolta kaikelta. Hyvässä ja pahassa. Kummallakaan vanhemmallani (erosivat ollessani pieni) ei ole muita lapsia. Ja täytyy sanoa, että nyt näissä kaikissa heidän jälkeensä tulleissa järjestelyissä olisin kaivannut samanveroista apua. Jotakuta, jonka kanssa neuvotella hautajaisista, miettiä asioita ja jakaa kulut. Ne kaikk