TAIVAANKAAREN RANNALLA

Olin taas myöhässä. Kuten aina. Olin jo pitkään koettanut muuttaa tapojani, yrittänyt ensinnäkin nukuttaa itseni uneen aiemmin kuin vasta puolen yön jälkeen, yrittänyt psyykata itseäni reippaaksi kellon soidessa kuudelta, yrittänyt väittää itselleni että pystyisin muuttamaan luontaista kelloani aiemmaksi. Mutta halleluja, olinko onnistunut? No en! Ja tässä taas, kaasu pohjassa ja hikikarpalot selässä. Se palaveri, muistin senkin vasta kilometri sitten, sen pomo oli ilmoittanut eilen alkavaksi tänään heti kello yhdeksältä. Varmaan minun takiani kyllä, koska muut työyhteisöni jäsenet toki olivat paikalla yleensä heti kahdeksan jälkeen, mokomat. Sinänsä hieno teko pomolta, laittaa palaverin aloitus näinkin myöhäiseen aikaan, mutta mitään muuta hyvää minun oli vaikeaa pomossani ainakin tässä aamupaniikissa nähdäkään. Hittolainen, pärjäisin paljon paremmin töissäni ilman sitä alta kulmainsa tarkkailevaa niuhottavaa tyyppiä, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken, kuten kaikki itseäni 15 vuotta nuoremmat nykyään.

Ja tottahan toki joka aamun vakioliikenteestä piti löytyä ainakin vähintään yksi jättimäinen traktori, jonka pyörät näyttivät aina rullaavan sata kertaa sekunnissa, mutta joka tosiasiassa aina oli hitaampi kuin etana. Eikö tuokaan tajunnut, että meillä muilla aamuajelijoilla oli kiire, ainakin minulla. Taas. Vasen ohituskaista puuttui siltä tieltä kokonaan, ohi en päässyt, oli pakko hiljentää. Koko elämäni tuntui olevan vasemmalla kaistalla elämistä. Kiirettä päivästä toiseen. Vai itsekö kiireeni rakensin? Mietin siinä körötellessäni elämääni ja ongelmiani ja sitten taas sadattelin pomoani, en olisi halunnut mitenkään nähdä esimiestäni tänään(kään).

Koko yön oli satanut, ainakin vesilammikoista päätellen, nyt sade oli tauonnut ja aurinko kurkki kauniin heleänä pellon kupeesta. Huomasin nyt, että sateenkaari lähti vasemmalla puolellani olevan pienen metsikön takaa, se oli monivärinen, selkeä ja kaunis ulottuen taivaan katolle asti. Hetken aikaa tuo näky vei minut lapsuuteeni ja mummoni seuraan. Mummo kertoi kerran lähteneensä nuorena tyttönä etsimään sateenkaaren päätä, ja oli sen jopa löytänyt. Muistan tokaisseeni hänelle ”Löysitkö aarteen?”, johon mummoni oli hymyillyt ja osoittanut hautakiveä, jonka äärellä silloin olimme seisseet. ”Kyllä löysin. Hänet. Hän makasi niityllä hattu silmillään sateen pieksämässä auringossa, havahtui varjooni, avasi jäänsiniset silmänsä ja katsoi minua. Ja katsoi siihen asti kunnes tiemme erosivat.” Kyyneleet kohosivat sinä hetkenä silmiini, ja niin ne tekivät taas. Tuona hetkenä mummoni oli antanut sateenkaaren aarre-termille ihan uuden ulottuvuuden. Aarre voisi olla muutakin kuin rahaa. Mutta olisin pian töissä, se nyt vielä puuttuisi, että juoksisin tukka sekaisin palaveriin ja vielä itkien.

Koetin unohtaa mummoni aarteenetsinnän siltä erää ja annoin katseeni seurata edessäni olevan sateenkaaren toista päätä, nähdä mihin se loppuisi. Yleensä sateenkaaret loppuivat joko ei minnekään tai sitten jonnekin todella kauas metsän taakse. Mutta hyvänen aika, tämä näytti loppuvan noin sadan metrin päähän suoraan edessäni olevalle tielle. Joka oli asvalttia, ei kaivettavissa. Ei sinänsä, että olisin uskonut aarretaruun tai mihinkään muuhunkaan humpuukiin, mutta kyllä minulle olisi pieni rahakätkökin kelvannut. Tai isompikin. Ei tarvitsisi mennä töihin ja antaa kenenkään pomottaa ja hartioiden jomottaa. Jos olisi lottovoitto kainalossa voisi sanoa sille esimiehen virkaa toimittavalle pyrkyrille, että painu sinä poika vaikka Timbuktuun, ja lähteä itse Havaijille siltä seisomalta. Mietin hetken missä se kuuluisa Timbuktu mahtoi oikein ollakaan… Mutta kaukana kuitenkin, olisipa se pomo siellä jo….

Pääsin töihin kolmea minuuttia vaille yhdeksän. Viimeiset mutkat olin tullut kahdella pyörällä, ihme, että auto oli pysynyt pystyssäkään niissä kaarissa. Mutta en myöhästynyt, eivät pääsisi kuittaamaan, että olivat minua odottaneet jo tovin. Juoksin rappuset ylös toiseen kerrokseen ja palaverihuoneeseen. Siellä ne kaikki jo istuivat. Paitsi pomo. Sadattelin mielessäni miksi juoksinkaan kainaloni hikisiksi ihan turhaan, vähemmälläkin kiireellä olisi näemmä ehtinyt. Otin kahvia termarista ja istuin alas. Kului viisi minuuttia. Sitten kymmenen. Yhtä uupui edelleen. Työtoverini näppäili pomomme numeron esiin ja painoi sitten vihreää luuria. Pomo nähtävästi vastasi koska työtoverini toivotteli hyvät huomenet ja kysyi missä tämä oli. Sitten työkaverini kohotti kulmiaan kysyvästi, kallisti päätään epäuskoisena ja toisti sanan, jonka puhelimestaan kuuli: ”Timbuktussa?”

”Mitä h…ttiä se siellä tekee?” Ajatukseni koettivat saada järkevää selitystä esimiehen oudolle matkalle. Oliko jostain Timbuktun matkasta ollut muka jotain puhetta, siksikö olin keksinyt hänet sinne hetki sitten toivotellakin? Joka tapauksessa, hyvä toki näin, taakka putosi harteiltani ja saisin olla ainakin muutama päivän omissa oloissani töideni parissa, ilman turhanpäiväistä raportointi- ja selittelyvelvollisuutta.

Päivä kului mainiosti, vaikka sade ropisikin ikkunoihin, mutta mitäpä se sisällä haittasi. Iltapäiväkahvin jälkeen aurinko voitti seuraavan erän ja sen lämpimät säteet alkoivat kuivattaa uusimpia vesilätäköitä. Päätin lähteä töistä aiemmin ja mennä hoitamaan pari omaa rästiasiaani kaupungille. Jätin autoni vakiopaikallani joen rantaan ja lähdin kävelemään keskustaa kohti. Matkani varrella ohitin vanhan jykevänkauniin jugendtalon, jota olin aina ihaillut, olin silmilläni monesti hivellyt sen kulmia ja kauniita ikkunoita, tyylikkäästi eri väreillä maalattuja seiniä ja ovenpieliä. Oikeastaan koskaan en päässyt talon ohi katsomatta ylös sen pyöreää tornihuonetta, olisin niin halunnut asua tuossa tornissa, vaikken todellisuudessa tiennyt yhtään oliko se edes asuttavassa kunnossa. Nyt kun katsoin ylös tornia ja taivasta näin taas samanlaisen selkeän kauniskuvioisen sateenkaaren kuin aamulla, ja outoa kyllä, taas sateenkaaren pää oli edessäni, muutaman kymmenen metrin päässä, saavuttaisin sen jälleen kohta. En ihmetellyt asiaa sen kummemmin koska mietteeni olivat niin kiinni tuossa ihanassa talossa ja sen huoneiden parketeissa ja samettiverhoissa, välkkyvissä kristallikruunuissa ja viulumusiikin täyttämässä tanssisalissa, jonka reunalta lähtivät kierreportaat… ne, jotka veivät siihen pyöreään huoneeseen, josta aina unelmoin. Oi kunpa mahdoton toteutuisi ja jostain kumman syystä saisin tuntemattoman Amerikan tädin vanhana Suomi-perintönä tuon talon omakseni. Huokaisin syvään ja saman tien palauduin nopeasti maan pinnalle astuessani suoraan isoon lätäkköön. Kenkääni hulahti aimo annos vettä ja tavallisen kuolevaisen elo oli hetkessä taas arkipäivää.

Kotona odotti posti oven takana. Kasa laskuja, hip hurraa, vakiokirjekaverit aina jaksoivat muistaa. Lisäksi vähän mainoksia. Ja isompi paksu kirjekuori kaiken alla, lähettäjänä joku lakitoimisto. Riuhtaisin sen uteliaana auki, en tavannut saada kirjeitä lakitoimistoista mistään syystä, en ollut koskaan kumpaakaan, en syytetty, en asianomistaja. Ja ne syyt tulivat ensinnä mieleeni. Unissanikaan en koskaan, ikipäivinä, todella kuvitellut, että joku testamenttaisi minulle omaisuuttaan. Ja juuri siitä nyt oli kai kysymys. Istahdin lähimmälle tuolille ja tuijotin kirjeen sanoja.

Olin saanut perinnön! Jugendtalon…. ja tornin…