PAPPAN TYTTÖ

Työpöytääni vasten nojaa kissakortti, jonka löysin isäni kätköistä. Siinä kellertävä kissanpoika katsoo jotakin kohdetta oikealla sivullaan. Kortin on lähettänyt äitini isä äidilleni toiselle paikkakunnalle, jossa äitini asui ollessaan naimisissa isäni kanssa. Kortin päiväyksestä näkee, että minäkin olen ollut silloin jo olemassa. Pappa on lopettanut kortin lyhyen tekstin sanoihin: "No voidaan hyvin taas vaan".

Noiden sanojen jälkeen on tapahtunut paljon, eikä edellä mainituista ihmisistä enää kukaan ole elossa. Ehkä he nyt voivat hyvin taas - kaikki yhdessä.

Alla äitini hautajaisissa pitämäni muistopuhe, josta olen poistanut nimet ja paikkakunnat:

Äitini

Hän oli kujeileva, hassutteleva, hauska ihminen. Olen iloinen, että juuri hän oli Äitini.

Hänen lapsuudesta kerrotuista tarinoista tulee mieleen ensimmäisenä se, miten hän narutti yhtä  naapurin tätiä, jonka hän oli tiennyt ymmärtävän huumoria. Äiti oli leikannut aikakausilehdestä koko sivun kokoisen naisen pään kuvan, ja kiinnittänyt sen pihalla kasvaneeseen suureen puuhun, oli laittanut kuvalle liinan päähän ja kiinnittänyt narulla puun ympärille mekkoa ja essua vartaloksi. Täti oli kävellyt rantatietä ylös ja vähän huonoilla silmillään tihrustellut puun vieressä seisovaa naista, joka on ihan hiljaa. ”Päivää!”, hän sanoi naiselle, mutta vastausta ei kuulunut. ”PÄIVÄÄ!”, täti toisti, eikä vieläkään mitään. Sitten hän oli tajunnut mistä on kyse ja saman tien ymmärsi, kuka asialla oli, Äiti oli juossut kulman takaa esiin ja he olivat nauraneet yhdessä. Täti oli sanonut, että ihmettelikin, kuka noin koppava ihminen on, ettei ollenkaan vastaa. Tätä tarinaa ja monia muita Äiti kertoi monia kertoja. Hän osasi myös matkia ihmisten ääniä ja keksiä näiden suuhun sopivia lauseita. Tämänkin muistelun hän aina kertoi autenttisilla äänillä höystettynä.

Myöhempinä vuosina Äiti ja mamma istuivat tuvassa vastatusten keinussa, mamma niin, että näki merelle ja Äiti häntä vastapäätä ilman merinäköalaa. He viihtyivät hyvin yhdessä, olivat toistensa puolella, tekivät asioita yhdessä, kävivät rantasaunassa pienen saunajuomakorin kanssa, sytyttivät myrskylyhdyn saunan ulkopuolelle, istuivat lauteilla ja päivittelivät, miksi pappa oli laittanut saunaan niin pienen ikkunan ettei siitä edes nähnyt merelle. He autoilivat, tekivät vierailuja monien ystävien ja sukulaisten luokse tai kävivät tietyllä grillillä, molempien lempipaikassa. Enkä muista pitkiä hiljaisia hetkiä, aina heillä riitti puhuttavaa.

Loppuaikoinaan Äiti istui keinutuolissa edelleen, nyt mamman paikalla, katsoi merelle, ja oli hiljaa. Oli yksin.  Halusi edelleen grillille, halusi rantaan. Tai joskus autoon, istumaan, antamaan toistuvia samoja ohjeita mitä minun piti kaupasta tuoda, söi jäätelönsä autossa ja ojensi tikun minulle – samalla tavoin kuin itse ojensin lapsena sen äidilleni. Hän heikkeni viikko viikolta, eikä hassuttelusta ollut enää tietoakaan. Kysyin mitä hän ajattelee ja miettii, mutten päässyt enää hänen päänsä sisälle. ”Monenlaista”, oli vastaus, mutta jatkoa ei tullut. Yritin kysyä, kaipasiko hän jo lähteneitä ihmisiä. ”Toisinaan”, sanoi hän. Luulen, että hän ikävöi heitä paljonkin. Talo hiljeni vuosi vuodelta, ei se voinut olla vaikuttamatta. Aikanaan ovi ei juurikaan kiinni ollut, aina joku tuli kylään. Lapsena pihalla leikkiessäni vähän väliä mamman sukulaisista tai kylän väestä tai mökkiläisistä joku tai jotkut kävelivät pihatonmäkeä alas ja ajattelin, että voi ei, taas joku tulee. Mutta heistä, mammasta, pappasta ja äidistä, se oli hauskaa, ja oli se minustakin, kuitenkin uteliaana menin kuuntelemaan mitä puhutaan.

Äiti oli hyvä ihminen. Kiltti ja joustava, sovitteleva, arjessa elävä. Ei vaatinut itselleen huomiota, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen. Hän ajatteli aina toisia. Vasta loppuaikoina hänestä tuli vaativa, kaiken olisi pitänyt tapahtua hänen halunsa mukaan, lehdet piti asettaa juuri oikeaan pinoon, avun piti saapua saman tien, grillille olisi pitänyt lähteä justiinsa heti. Se kaikki johtui niistä sairauksista, joita hänen kohdalleen kasaantui, viimeisen puolen vuoden aikana kaiken muun lisäksi oli myös muistamattomuutta ja siitä aiheutunutta hämmentävääkin käytöstä. Mietin näin jälkikäteen, olisinko auttanut, kuskannut ja tehnyt vielä enemmän, jos olisin tiennyt lähtöpäivän olevan niinkin lähellä kuin mitä se sitten oli. Lääkärin ilmoitus kahdesta viikosta oli kuitenkin yllätys. Todellisuudessa meni viikko. 

Mutta vielä aiemmin kesällä hän seurasi joutsenia, kuten aina ennenkin, laski, montako poikasta niillä on, ja olivatko ne kaikki vielä seuraavalla kerralla tallella. Hän syötti pikkulintuja, seurasi ikkunasta kettuja, peuria ja jäniksiä sekä merellä ajavia veneitä. Meillä oli aina tapana heiluttaa hänelle jos lähdimme veneellä jonnekin. Se näkymä ulos oli hänen ikkunansa maailmaan, kirjaimellisesti. Joskus maailma oli ollut isompi, muistan ne monet kerrat, jolloin lähdimme – me kolme naista – salaa pappalta humputtelemaan. Ajoimme lähikaupunkeihin ja kiersimme uupumiseen asti antiikkikauppoja tai vanhan tavaran liikkeitä ja saalis piilotettiin sitten kaappiin, josta mamma ne jossain kohtaa otti esille ensin johonkin nurkkaan, ja taitavasti sitten ujutti ne lopulta näkyvämmälle paikalle, jo siinä kohtaa todellisuudessakin ”vanhoina tavaroina.” Ja Äiti oli aina juonessa mukana. Ja minä myös, vaikka lapsi olinkin. Tiesin aina, että juuri mikään tavara ei ole koskaan uusi, jos kysyttiin. Mutta se oli jotenkin aika viatonta meininkiä kuitenkin.

Sitten me, Äiti ja minä, lähdimme kauemmas maailmalle. Hän meni uusiin naimisiin ja olimme muutaman vuoden ajan pois Talosta. Sinä aikana kaikenpuolinen kaipuu oli kuitenkin suuri, ja muutimme onneksi takaisin. Luulen Äidin olleen melko onnellinen uuden miehensä kanssa vajaan parinkymmenen vuoden ajan. He kalastivat ja savustivat kalaa ja myivät sitä ja vihanneksia torilla. Eläimistä navetassa alettiin luopumaan jossain kohtaa niillä main. Kaikki ne raskaat maanviljelytyöt ja eläinten hoitaminen alkoivat jo siinä kohtaa olla takanapäin Äidinkin osalta. Ei juostu enää karkuun päässeiden lehmien perässä pitkin peltoja, ei istutettu ja nostettu perunoita porukalla eikä Äiti enää määrännyt minua kesätyökseni lypsämään vuohta aamuin illoin.

Sen sijaan mammalla ja Äidillä oli taas mukavaa keskenään – keinut olivat vauhdissa, nauru raikui ja auto sai kyytiä. Mutta hauskuudet eivät olleet pysyviä. Äidin mies sairastui Altzheimeriin ja Äiti hoiti häntä torielämän jälkeisen puhelinmyyntityön ohessa. Kun mies sitten nukkui pois, Äiti asui jonkin aikaa Talon pihan vanhassa saunakamarissa, josta muutti vähän myöhemmin asumaan takaisin Taloon. Äidillä oli rankkaa, ensin hän oli hoitanut miestään, ja kohta oli mamman vuoro sairastua samaan tautiin. Noina aikoina toivoin Äidille kaikkea hyvää ja paljon onnea elämän eri saroilla, hän olisi ne ansainnut ja olisin ne hänelle ojentanut, jos se olisi vallassani ollut. Mutta ei hän valittanut, toki ehkä hetkittäin, mutta mitään itkijänaista hänestä ei koskaan tullut. Ei edes loppuaikoina, ei edes vuodeosastolla viimeisen viikon aikana. Masentunut hän kyllä oli ollut jo jonkin aikaa, mikään ei huvittanut, ei lehtien luku, ei TV:n katsominen, ei edes puhelimessa puhuminen ystävien ja sukulaisten kanssa. Kysyin haluaisiko hän muuttaa asumaan jonnekin palvelutaloon, mutta vastaus oli aina ei, hän ei halunnut kotoa mihinkään. Hän istui ja katseli merta. Niin kuin mamma ennen häntä.

Tätä loppuaikaa lukuun ottamatta hän oli aina oma iloinen itsensä, joka innostui asioista, ja teki niitä pieniä hullutuksiaan joskus toistenkin kustannuksella – sillä lailla hyväntahtoisesti. Hän kuunteli iloisia ja meneviä lauluja, teki monen sorttisia käsitöitä, hän ompeli paljon ja kutoi nuorempana mattoja Talon vanhassa saunatuvassa, jossa heillä oli kahdet kangaspuut vastakkain ja ryske vain kuului kun kuteita lyötiin kiinni, itse istuin matonkudekasassa ja leikin, tai purin kesken jääneitä käsitöitä, se oli mielipuuhaani pienenä lapsena. Lisäksi Äiti neuloi kaikenlaista, kuten sukkia, tumppuja, pipoja… Ja jos jokin tietty lanka oli näiltä seuduin loppunut, ajoivat he erään ystävänsä kanssa kauempana olevaan kaupunkiinkin asti sitä hakemaan. Ymmärrän hyvin, totta kai sitä oli saatava. Osasyy lienee ollut myös ajelun hauskuus ja yhdessä ystävän kanssa vietetty aika.

Muistan hyvin myös perheemme lauantai-illat ja Napakympit, sekä Lauantaitanssit niitä ennen. Muistan Dallasin ja Dynastian tärkeyden, muut asiat piti hoitaa pois alta ennen niiden tuloa. Muistan kauppa-auton ja ihmispaljouden pihatonmäellä.  Äiti antoi minulle vähän omaa rahaa, joilla ostin itse vihreää Jenkkipurkkaa ja salmiakkikopan tai Pectuskarkkeja. Muistan myös, miten Äiti ompeli minulle itse vaatteita, vaikka olisin halunnut mieluummin kaupasta ostetut farkut. Sanoin, että itse tehdyistä puuttuvat kaikki merkit takataskuista. Hän keksi jostain joitakin irtomerkkejä ja ompeli ne sitten tekemiensä punaisten housujen takamukseen. Eli en saanut farkkuja.

Nyt se kaikki on historiaa, kuten jokainen hetki nopeasti on. Meidän joutsenlaulumme toisillemme oli se, miten lähdin lauantaina pois vuodeosastolta ja käännyin kahdesti muutaman metrin matkalla heiluttamaan, hän katsoi perään koko ajan ja heilutti takaisin, muina päivinä hän ei katsonut. Mahtoiko hän tuolloin tietää.

Mutta nyt, uskon, että tällä hetkellä he, Talon mennyt väki, he istuvat jälleen yhdessä, ilman kipuja, vailla ongelmia. Muistelevat miten he ajoivat joulukirkosta jäätä pitkin hevosella ja reellä kotiin, hevonen pillastui ja juoksi kuin salama ja pysähtyi vasta kun se ajettiin navetan seinää päin. Tai miten Äiti kertoo elävästi tarinaa mamman ja pappan kaupunkireissusta, miten pappa oli tunnollisesti seurannut mammaa pitkin katuja ja kertonut mielipiteensä mamman hatusta. ”Ei tommonen hattukaan sul yhtä sunkkas sovi!”. Mamma ei vastannut vaan meni lähellä olevan liikkeen ovesta sisään. ”Meneks sä sinneki ny viäl?”, sanoi pappa ja tajusi sitten seuranneensa tuntematonta naista. Äitini jutunkertojataitojen takia tämäkin tarina on jäänyt eloon.

Tai ehkä Äiti juuri nyt painaa mankan päälle ja ilmoille kajahtavat Jätkän humpan tai Karjalan heilin tahdit ja pilvet painuvat kuopille humpan jyskeen alla. Niin tai näin, siellä jossakin he kuitenkin nauravat ja muistelevat hyviä asioita. ”Onnen tyttö!”, sanoo pappa ja halaa taas pitkästä aikaa ainoaa tytärtään, eivätkä surun kyyneleet vieri kenenkään kasvoilla.