POSITIVE PROBLEMS

Olemme jossakin ulkomailla, en tiedä tarkkaan missä. Tyttäreni kanssa olemme väentungoksessa puskeneet eteenpäin ja päätyneet vahingossa jonkin kultahohtoisen aivan liian hienon liikkeen sisätiloihin, olen saanut sieltä kullanvärisen meikkipussin ilmaiseksi käteeni ja koettanut juuri sanoa tyttärelleni, että hänkin kävisi hakemassa sellaisen. Mutta äkkiä olemme taas ulkona, ja jostain syystä minulla on syli täynnä kaikenlaista esitettä ja sanomalehtistä, enkä tiedä miten niitä kuljettaisin, sillä mitään pussia tai isoa laukkua minulla ei ole.

Seisomme joidenkin rakennusten vierellä rannassa, aurinko paistaa ja ihmisiä on edelleen paljon. Vastapäätä on ankkuroituna joitain suuria laivoja. En tiedä mitä ne ovat. Huomaan ison kiven ja ajattelen selvittäväni sylissäni olevia papereita kasaan sen päällä, astun kivelle, mutta huomaan sen olevan täynnä joitain pieniä ötököitä. Paperini ovat kuitenkin jo kiven päällä ja astun paljain jaloin kiven päälle itsekin, vaikka minua tuihittavat ne kaikki madon näköiset pienet matelijat monine jalkoineen. Toivon, etteivät ne ala kiipeillä jalkojani pitkin.

Katseeni osuu taas laivoihin ja ajattelen, että niistä pitää ottaa kuva. Kesken kaiken ötökkökammon ja paperien järjestelyn. Kaivan puhelimeni esiin ja olen juuri zoomaamassa, kun eteeni juoksee eräs nuorehko mies töistäni. Jostain syystä en hämmästy, että hänkin on siellä. Mies, kutsutaan häntä vaikka Jesseksi, sanoo, että anna kamera tänne, otan kuvia tuolta meidänkin puolelta. Mitään sen kummemmin ihmettelemättä annan puhelimeni hänelle ja hän juoksee takaisin jonkinlaisen ryhmän luo, jonka jäsen oletan hänen olevan, ottaa siinä muutaman kuvan ja tulee takaisin puhelimeni kanssa. Mukanaan hänellä on nyt myös puolisen vuotta vanha tyttärensä rattaissa. Perässä tulee myös hänen vaimonsa.

Jesse ojentaa puhelimen minulle. Olen juuri kysymässä häneltä missä me oikeastaan olemme ja mitä nuo laivat ovat. Mutta en ehdi, sillä hän sanoo: "Menetimme lapsemme, tämän tässä, Lucian, hänen isälleen." Katson häntä ihmeissäni ja kysyn: "Etkö sä ole hänen isänsä?", johon hän vastaa: "En".

Mielessäni pyörii kysymyksiä... Kuka sitten on on isä? Miksi mulle kerrot? Jos menetitte lapsen isälleen, niin miten lapsi yhä on tässä...?

Ja sitten minä herään.

Ja mietin, onko tässä yllä olevan hassun tarinan loppupätkässä kirjan ainesta, sen alkutahdit. Ajatus vain tuli, enkä tiedä juurikaan enempää, miten juonta voisi kehittää. Paitsi sen tiedän heti, että twistiä pitää olla, ei mitään tunnedraamaa, vaan jotain menoa... pakomatka ehkä. Pitää varmaan laittaa silmät takaisin kiinni ja odottaa, josko tulisi jatkoa.... :)

Lisäongelmana -jos sellaiseksi sitä voi kutsua - on, että minulla on kaksi muutakin kirjaa kesken, toisesta on kirjoitettu 200 sivua ja toisesta 60 sivua, ja ne pitäisi varmaan saada ensin jonkinlaiseen päätökseen. Mutta meneekö tämä ohi, jos en kehitä ja keksi tätä nyt kun se siinä itseään mainosti.... :)

Positiivisia ongelmia vähän välillä näemmä :)