PINNAN ALLA JA PÄÄLLÄ

Omasta mielestäni en ole koskaan ollut pinnallinen. Toki sekin on  subjektiivinen käsite, mikä toisen mielestä on tätä saattaa toisen mielestä olla tuota. Eikä oikeaa määritelmääkään ole. Itse pidän pintakiipijöinä esimerkiksi niitä ihmisiä, joiden julkaisut tai kertomukset itsestään ovat aina niitä, joissa ollaan parhaat vaatteet päällä, valkaistut hampaat leveässä naurussa VIP-juhlissa tai joissa ilmoitetaan noin kerran kuussa, että nyt ollaan ulkomailla lomalla tai sitten poseerataan onnellisina jonkun tuttavapiiriin kuuluvan rikkaan ja kuuluisan vieressä. Jep jep.

Pinnallisuus voi toki olla myös vaikkapa sitä, ettei naisena voi lähteä ulos kodista ilman meikkiä edes kauppaan tai roskikselle. Ja jos tuota pidetään vaikka tässä kirjoituksessa rajana, niin sitten olen sitä itsekin. Vaikka siinä onkin tämän jutun ydin, nimittäin minusta tuntuu, että sana pitää laittaa menneeseen aikamuotoon. Minä olin. Nyt kaikki sellainen on merkityksetöntä ja tavattoman turhaa. Tämän viime kesänä aloitetun  junamatkan jälkeen asiat ovat muuttuneet. Matkan, jossa veturinkuljettajina ovat lääkärit ja hoitajat ja itse istuu vaunussa ja pysähtyy sillä pysäkillä, jolla kuskit käskevät, sitten hyppää taas kyytiin ja jatkaa seuraavalle pysäkille. Siinä ei kysellä onko tänään hyvä tukkapäivä tai näkyykö kello.

Jos kunnolla olen menossa "jonnekin", kuten vaikkapa pankkiin, yhä laitan ripsiväriä niihin muutamiin hassuihin ripsikarvoihini, jotka jäljellä ovat, ja pikkuisen kajalia. Ja puuteroin naamani mataksi siitä öljystä, jonka lopun olen aamulla sutikoinut käsistäni poskiini sen jälkeen kun olen ensin rasvannut arpeni toivoen sen joskus vaalenevan.

Kulmakarvoja ei käytännössä ole, tai on muutamia raukkoja. Mutta ihan kuin ei olisi, niin vaaleita ne loput ovat. Ja tukasta puhumattakaan. En ajanut missään kohtaa päätäni kaljuksi, huijaan itseäni, että minulla onkin tukkaa, kun joku onnekas karva kurkistaa sisäpipon reunan alta.

Toista rintaa ei ole. Ehkä jonkinlainen tulee jossain kohtaa olevan korjausleikkauksen jälkeen. Sen näkee sitten. Mutta nykyisin olen puolikas monin tavoin, verrattuna siihen ihmiseen, joka ei tiennyt lainkaan olevansa sairas, ja jolle sitten kerrottiin päivänä, joka kulki nimellä 4.7. että nyt on näin asiat. Koepala varmisti asian 2 päivää myöhemmin. Silloin lähdin töistä kotiin, ja junamatka alkoi.

Vielä jokin aikaa sitten mietin ollessani ihmisten ilmoilla ja ihmisten katsoessa minua pitkään, että varmaan miettivät miksi tuo näyttää valjulta ja onpa oudon näköinen. Vaikka mistä minä tiedän mitä miettivät. Ehkä katsoivat, että onpa kiva tukka. Todennäköisesti eivät ajattelle kuitenkaan yhtään mitään, kukaan ei ole kovinkaan kiinnostunut kenestäkään tuolla kylillä, ihmiset kulkevat massoissa, eivätkä tunnin päästä muista lainkaan minkä näköisiä ihmisiä vastaan tuli. En itsekään. Sitä vaan kuvittelee niin huonon itsetuntonsa kanssa.

Mitä lie sitten on tässä tapahtunut, mutta on monia sellaisia hetkiä, etten tee mitään temppuja lähtiessäni vaikkapa kauppaan. Samat ulkovaatteet päälle, samat talvikengät, housut, joissa on maalitahroja, pipo kaljun päälle ja naama saa olla miten on. Karvaton ja väritön. Sellaiset asiat eivät merkitse mitään enää. Eikä se johdu siitä, että olisin masentunut tai jotain, pääsääntöisesti en sitä ole. Syy on jossain syvemmässä tajunnan tasossa.

Tänään oli juuri sellainen hetki, olin kukkakaupassa hakemassa nuo kuvan silkkiruusut, eikä haitannut tippaakaan olla "luonnonkaunis", tunsin jopa olevani ihan pikkuisen itsevarmakin. Hyvällä tavalla sellainen. Niin pitkälle pokkani ei riitä, että lähtisin ulos ilman pipoa tai peruukkia. Hatunnosto heille, jotka siihen kykenevät. Heillä on asenne kohdillaan. Respect.

Ehkä osasyy siihen, ettei enää niin välitä mitä muut miettivät, on myös ikä, ja sen tuoma vapautuminen. Tosin minusta tuntuu, että olen henkisesti vanhentunut 10 vuotta viime vuoden aikana. Sillä lailla kiireesti. Yhtä kaikki, hyvä näin. Luulen kyllä, että töihin paluun ollessa taas ajankohtainen jonkinlainen pieni ihmiseksi laittautuminen on vaan hyvästä ja tulee tapahtumaan. Ja hiukset ja muut karvatkin kasvavat taas.

Mutta koskaan mikään ei ole kuin ennen. Ei samanlaista. Eivätkä ajatukseni tule olemaan enää samat. Koen olevani entisen itseni yläpuolella. Kasvanut ja viisastunut pakosti, ilman omaa haluani. Olisin halunnut jatkaa terveen kirjoissa ja elää vanhempieni kanssa. Haluani niihin muutoksiin ei kysytty. Ainoastaan sitä kysyttiin, haluanko tästä pöllytyksestä henkisesti tasapainossa selvitä.

Vastasin kyllä.