KOLIBRIN KERTOMAA

Leikkasin jälleen laastarista uudet palaset etusormieni kynsien ympärille. Pelkään, että halkeamat jäävät kiinni jonnekin ja kynnet repeytyvät ainakin osittain irti. Sellaista voi kuulemma tapahtua. Vaikka toisaalta, se olisi suht' pientä kuitenkin tässä showssa.

Mutta oli mitä oli ja tuli mitä tuli, on näytös 6/6 nyt esitetty. Toipuminen on taas edessä, ja juuri nyt pulssi hakkaa korvissa tai jossain siellä päin, toivon, ettei se tekisi sitä kovin montaa päivää. Luulen, että se silti sen tekee. Ei tämä leikinlaskua ole, eikä kukaan ole niin väittänytkään. Itse vaan toivoi ennen kun lähdettiin, että jos kuitenkin olisi.

Kuntoni oli silti jo melkoisen hyvä ennen tätä aamua, tein ihan reippaita kävelylenkkejäkin, enkä joutunut puuskuttamaan ja tasapainottamaan sydäntäni muutaman sadan metrin jälkeen. Mutta taas mennään. Olen silti iloinen ja kiitollinen, että rumban tanssikuvion tämä osio on nyt tehty, esitetty ja näytelty. Ablodeja ei tullut. Eikä ollut yleisöäkään juurikaan sen puoleen. Antaessani omahoitajalle suklaarasian, viereisen paikan vanhempi herra vilkaisi meihin päin ja hymyili, mietin hetken sanonko miehelle jotain, mutta tilanne meni ohi, ja parin minuutin kuluttua häivyin paikalta. Toivon, etten joudu sen ovesta enää koskaan kulkemaan minkään asian takia.

Nyt pitäisi vaan koettaa luottaa tulevaan, ja ajatella kuten kirurgi heti leikkauksen jälkeen sanoi: "Kun vartijaimusolmukkeet olivat puhtaat, voidaan sanoa, että on terve." Ja niin siinä elokuussa leikkaustoipilaana ajattelinkin, mutta kun alkoivat varmistushoidot, olivat ne silti sellainen isku vasten naamaa, että siinä on tullut käytyä läpi ajatus jos toinenkin. Eikä tämä homma ohi ole siltikään, ehei... Mutta jotenkin pitäisi päästä normi-ihmisen moodiin. 

Miten tälläisen menneen vuoden jälkeen siihen päästään? En tiedä.

Äidin sairaudet, oma sairausjuttu, leikkaus, äidin kuolema ja hautajaiset, omat sytostaatit, kaikki perukirjoitusasiat ja häneltä jääneiden laskujen maksu omasta pussista, isän kuolema heti perään, taas hautajaiset, kaikki sama....

Joku on kysynyt aiheettoman kysymyksen "Miten oikein jaksat?" ja näillä kokemusasteilla olen kummastellut kysymystä toden teolla. Olisi tehnyt mieli kysyä: "Ai, onko mulla joku vaihtoehto, kerro ihmeessä mikä se on?" Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Mummolla ja minulla on sama ajatus. Muuta ei voi.

Tyhjässä isovanhempieni ja äitini talossa muutama päivä sitten kuljekellessani, satuin katsomaan muutamaan lipaston laatikkoon. Sieltä löytyi almanakkoja muutaman vuoden takaa, äiti oli niihin lyhyesti kirjoittanut päivien tapahtumia, ja minä istuin alas, luin niitä ja itkin. Vuonna 2009 hän oli kirjoittanut "Äitikulta nukkui pois tänään." Niin, mamma, vahvaa tekoa ollut, sodan läpikäynyt nainen, hänet oli määrätty tästä maailmasta poistumaan elokuisena aamuna. Ja samaten oma äitini, elokuu oli hänenkin kuolemansa kuukausi. Noin puolitoista viikkoa ennen tuo päivä koitti, minä täytin 50 vuotta. Äiti ei enää tiennyt siitä mitään. Enkä minä sanonut. Hän ei tiennyt sairaudestani, eikä leikkauksesta. Kun heräsin nukutuksesta, oli äiti soittanut 14 kertaa. Omaatuntoani kolkuttaa ajatus, etten pystynyt häntä tukemaan niin kuin minun olisi pitänyt. Kaikki oli niin sekavaa.

Tuona päivänä, kun hänen almanakkojaan luin, eteeni lennähti pieni kolibri. Aivan äkkiä, kuin tyhjästä. Se oli varmaan ollut paikallaan ties kuinka kauan, vaikka 10 vuotta, mutta en muista sitä ennen nähneeni. Pieni rintakoru. Joko äidin tai mamman. Se näytti kutsuvan minua ja otin sen taskuuni. Myöhemmin googlasin mitä kolibri ehkä kuvastaa.

"Elämänmyönteisyyttä ja positiivisuutta."

Kiitos, äiti! Kiitos, mamma! Kyllä minä selviän!