ENNEN OLIVAT KILOMETRIT LYHYEMPIÄ?

Silloin, melko monta vuotta sitten mennessäni peruskoulun ekalle luokalle, haki koulutaksi minut kotipihalta. Mutta vain muutaman ekan viikon, sitten lasta alettiin kasvattamaan ja kävelymatkaani pidennettiin. Ensin puolisen kilsaa, sitten toinen mokoma lisää ja jokusen ajan kuluttua se oli jo 2 kilometriä. Se matka piti tallustaa, pyöräillä  tai potkukelkkailla oli keli mikä hyvänsä. En muista sen matkan itsessään olleen kovin pitkältä tuntuva, mutta pimeyden muistan. Pelottava, tuntematon metsä kummallakin puolella tietä, eikä asutusta juurikaan missään.

Sama peli jatkui siellä, jonne muutimme ollessani vitosluokalla. Muita taloja hyvin harvakseen ja matka oli samankaltainen pituudeltaankin. Kulkupelit samat. Ja se sama pimeys ja lisäksi karmea pakkanen talvisin. Pelkäsin susiakin, sillä asuinpaikka oli Keski-Suomessa ja susista oli joskus puhetta. Nythän niitä sanotaan olevan ihan etelässäkin, olisi se järkytys sellaiseen törmätä lenkillään nykyisinkin, mutta lapsena mietin pimeän keskellä, että miksemme me asu koulun vieressä, josta voisi vaan juosta minuutissa kun kello soi. Tai edes jossain muualla kuin metsän keskellä. Mitä jos susi tulee ja hyökkää päälle...

Tuon pelon takia äiti ja hänen miehensä laittoivat toisinaan koiran matkaani. Se kulki hihnassa kanssani aamuisin ja päästessämme pysäkille, päästin koiran irti. Se jäi joko huinimaan ja nuuskuttelemaan siihen bussipysäkin tuntumaan tai sitten se lähti suoraan takaisin kotiin. Joka tapauksessa kotiin se aina meni takaisin, eikä maalla niin nokonuukaa silloin ollut jos koira juoksenteli vapaana. Nythän se olisi suuri synti ja eläinsuojelu olisi varmaankin jo toisena aamuna nappaamassa koiran talteen. Mutta silloin 80-luvulla oli vähän vapaampaa ja tuon ystävän läsnäolo auttoi pimeän pelkooni.

Sitten tulivat lukioajat, asuimme silloin jälleen lapsuuden kotini tuntumassa, joten alkumatka oli sama kuin pienenä. Mutta nyt vaadittiinkin jo paljon enemmän kuin 2 kilometriä. Piti selviytyä 7 kilometrin päähän ison tien varteen, josta bussilla köröteltiin n. 45 minuuttia lukiokaupunkiin. Sain lukion ekaa luokkaa edeltävä kesänä synttärilahjaksi Tunturi Super Sportin ja opettelin ajamaan, mopokortteja ei silloin tunnettukaan. Sillä sitten ajelin sen 7 kilsaa kaikilla keleillä, paitsi muutamia kertoja talvikeleillä äiti tai hänen miehensä vei ja haki minut. Enonikin kanssa kuljin joskus hänen mennessään töihin. Pääsääntöisesti kuitenkin mopo oli kulkupelini. Muistan yhä liukkaat paikat tiessä ja ne pari kertaa kun ajoin ulos tieltä väistäessäni autoa. Kummallakaan kerralla autot eivät pysähtyneet auttamaan vaikka selvästi kuskien oli pakko nähdä kaatumiseni ojaan tai metsän pöpelikköön. Sitä  välinpitämättömyyttä muistan ihmetelleeni.

Muistan myös sen häpeän kun tapojeni mukaan olin aina joko melkein myöhässä tai ihan nippa nappa jämptisti bussin tullessa ja muutaman kerran talvipakkasilla bussi odotti minua ja minä ajoin sieltä oranssi pilkkihaalari päälläni. Olin niin häpeissäni asustani ja siitä, että parkkeeraamiseni ja haalarista kuoriutumiseni oli jonkinlainen näytelmä, jota bussissa jo olijat kaikki tuijottivat. Odottaminen oli kuskilta hyvin ystävällistä. Epävarma nuori ei vaan olisi halunnut tulla nähdyksi siinä asussa. Ehkä olin sen jälkeen enemmän ajoissa pysäkillä, luulen niin.

Koulumatka siis oli pitkä ja mutkikas, mutta ei auttanut valitus. Eikä vertailu niihin, jotka koulun vieressä asuivat. Onneksi mopo sentään kulki niin kovaa, ettei siinä lapsuuteni susipelko enää tullut mieleen vaikkei pimeys minnekään väistynyt ollutkaan.

Sinänsä en ollut kovin oikeutettu koulumatkastani edes valittamaan, sillä äitini veljineen oli joutunut taivaltamaan vieläkin vaikeamman koulumatkan. He olivat ensin soutaneet rannasta viereiseen saareen, kävelleet sitten saaren poikki, ottaneet sieltä toisen soutuveneen ja soutaneet taas matkan meren poikki, tällä kertaa mantereelle ja kävelleet sieltä n. 4 kilometriä kouluun. Ja illalla sama peli. En usko, että oli edes pelastusliiveistä tietoakaan. Tulee mieleen taas nykyaika... Olisiko tällä kertaa lastensuojelu äkkiä ihan oikeutetustikin mukana tämmöisessä puuhassa. Mahtoiko silloin mitään lastensuojelua ollakaan. Tai kenelle nyt kuuluikaan silloin tai nykyisin koulumatkan varjeleminen. Ehkä silloin perheet saivat itse murehtia miten lastensa koulumatkat järjestivät.

Ja jos mietitään miten nyt asiat ovat, niin paremminhan ne. Varmasti nykyisinkin on olemassa hankalia koulumatkoja, mutta niissä lienee ainakin alakouluissa jokin tietty pienehkö matka, joka lapsen pitää itse suorittaa ennen koulukyydin järjestämistä. Olihan niin silloinkin kun itse ala-astetta kävin. Epäilen silti, laitetaanko nykyisin pientä eka-tokaluokkalaista kävelemään yksin paria kilometriä pimeässä taskulamppu kädessään.

Tuntuu, että kilometrit todellakin olivat erilaisia silloin kuin tänään. Lyhyempiä. Sellaisia, että ne piti niellä nikottelematta ja selviytyä, eikä siitä päätä silitetty. Puhumattakaan siitä, jos teininä halusi lähteä kirkonkylään. Mopolla se jälleen piti suorittaa, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut olla menemättä minnekään. Joten valitsimme mopot. Ystäväni kanssa tulimme kirkolle eri suunnilta mopoillamme, ja menimme bussilla naapurikaupunkiin tai vielä kauemmas toiseen ja vietimme iltoja diskoissa tai missä nyt nuoret siihen  aikaan olivatkaan, kiertelemässä pitkin katuja. Kotiinmeno oli sitten jo jonkinlainen suoritus, jonkalaista en antaisi omien lasteni tehdä. Busseja nimittäin ei enää koko matkaa kulkenut. Kirkolle viimeinen bussi meni joskus aikaisin illalla, eikä tokikaan enää iltamyöhään tai yöllä, joten ainoa vaihtoehto oli liftata. Niin monet kerrat sitä tehtiin eikä koskaan pelätty. Paitsi kerran kun liian myöhään huomasimme olevamme juoppokuskin kyydissä. Auto ajelehti vastaantulevien kaistalle ja vaihteli valoja väärinpäin. Silloin pelkäsimme ja olimme valmiita tarttumaan rattiin. Ihme kyllä pääsimme ehjinä perille. Noina aikoina ei edes ollut kännyköitä, joilla olisi voinut hälyttää apua. Pelkäsinkin useasti sitä, että mopo hajoaisi kesken matkan. Pari kertaa niin kävikin, onneksi kuitenkin päiväsaikaan, jolloin saattoi kävellä lähitalosta soittamaan kotiin.

Voisin melkein lyödä pienestä summasta vetoa, etteivät omat lapseni selviäisi tuosta mistään vastaavasta. He, jotka ovat tottuneet kulkemaan pienetkin matkat bussilla ja ottavat automaattisesti vastaan kuljetukset harrastuksiin ja kaverien luokse. Ja jonka kaiken mieluusti heille tarjoammekin, en halua heille samankaltaista hankalahkoa kulkemista. Kyllä se riittää, että niin on omalla kohdallani ollut. Ja luulen, että omat kokemuksenikin ovat hyvin pientä sen rinnalla, mitä edeltävät sukupolvet ovat joutuneet kokemaan. En voisi kuvitellakaan millaista olisikaan ajaa tuo itse mopoilemani matka hevosella.

Se se vasta olisikin suoritus. En selviäisi.

Tosin, moneen asiaan sopeutuu ja siitä selviää, jos on pakko.

Ehkä selviäisin sittenkin. Ehkä omatkin lapseni selviytyisivät.