Kuka ymmärtäisi minua?

Tässä illalla kävin keskusteluja mieheni kanssa, ja lopputulos niistä keskusteluista usein on aina ollut se, etten minä ymmärrä häntä, eikä hän minua, pyörittelemme lauseita, lopulta hän maaten petissä ja minä joko seisoen siinä vieressä tai istuen laidalla, ja sitten kun en enää kestä, poistun ja laitan makuuhuoneen oven kiinni ja pyörin hermostuneena ympäriinsä kyynelten kurkistaessa laitojen yli.

Entisessä elämässä kasasin kiukkua jonkun aikaa ja avasin oven taas ja menin setvimään tilannetta, ensin rauhallisesti, mutta lopulta huutaen. Niin se meni. Kauhean usein. Nytkin suljin oven ja jätin hänet sinne nukahtamaan television katseluun. Mutta en huutanut, enkä kasaa tässä sitä kiukkua. Vähän kurja olo on kyllä ja melkein itkettää. En ole varma mikä itkettää. Se, ettei hän ymmärrä juuri nyt, se miten hän ajattelee vaikka omasta mielestäni asiat ovat ihan toisinpäin, vaiko se, ettei hänen kanssaan ole oikein koskaan voinut keskustella. Ja miten paljon mieltäni painaakaan viime syksy, ne lumipalloefektit.

Kaikki varmaan vaikuttaa.

Aiemmin illalla puhuimme siitä, miten raskasta se sairausaika hänelle ja vanhemmalle tyttärellekin oli, ja miten he yrittivät olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Olla mahdollisimman normaalisti. Se oli heidän valintansa, jonkinlainen kieltäminen. Tosin en minäkään olisi halunnut sellaisia perheenjäseniä, jotka koko ajan olisivat olleet voivottelemassa ja surkuttelemassa. Että jossain määrin se oli myös oma valintani. Samalla se kaikki tarkoitti kuitenkin sitä, että minut jätettiin yksin. Miettimään yksin, itkemään yksin ja keskustelemaan yksinäni. Jota tein ihan kirjaimellisesti. Joskus kun oli erityisen vaikeaa, puhelin pieneen ääneen itselleni, esitin kysymyksiä joihin sitten itse neuvoen ja kannustavasti vastasin. Se jollain tapaa auttoi ja jotain oli keksittävä, että pää pysyy kasassa. Heiltä en apua saanut. Paitsi konkreettista, kuten kuskausta hoitoihin yms. En keskusteluja. Joka sinänsä ei eroa mitenkään normaalista, enhän muutoinkaan mieheltäni keskusteluhetkiä saa.

Paitsi joskus harvoin. Tai sitten ne ovat sellaisia tilanteita, etten ymmärrä mistä puhuu. Kuten tänään. Hän sanoi, että olen muuttunut, suutun helpommin ja olen kyyninen. Siis mitä? Enhän suutu ja enhän ole! Minähän en suutu ollenkaan. Kertaakaan aikoihin en ole hänen kanssaan riemastunut ja antanut tulla niin että naapuritkin kuulevat. Siis en pitkään aikaan, ehkä elokuun loppupuolella oli sellainen hetki. Mutta hoitojen aikana olin niin uupunut moiseen ja nyt sitten... Niin, en tiedä, luin jostain, että se hormonilääkitys toimisi kuin rauhoittava lääke, veisi terän tunneskaalan kummastakin päästä. Voi olla niinkin. Tai sitten se on se rauha, joka sisälläni asuu.

Oli mikä syy hyvänsä, niin olin todella hämmästynyt siitä, että edelleen ja taas ja jälleen, hän ei näe minua sellaisena kuin olen, ihmisenä, jollaisena itse itseäni pidän. Vaan ihan jonain muuna. Entisaikaan hän keksi päähäni ajatuksia ja tekoja, joita en todellakaan ollut tehnyt, väitti vaan kivenkovaan. Ja silloin riidat olivatkin ihan päätähuimaavia toisinaan. Enkä minä antanut periksi. Eikä myöskään hän. Ja siinä sitä sitten oltiin. Ensin huudettiin ja sitten mökötettiin päälle. Kunnes minä ajattelin lopulta olevani fiksumpi ja aloin jollain tapaa sitä sopua tekemään.

Jotenkin se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, niin kuin ne olisivat tapahtuneet jossain toisessa elämässä, eikä tässä samassa. Kun en minä ole sellainen. Enää. Tai vielä. Ja kuitenkin hän väittää niin, kuin olisin entistä pahempi. Tuntuu kurjalta. Tuntuu yksinäiseltä. Ja tuntuu siltä, että ikuisesti se olen minä, jonka pitää aina ymmärtää muita ihmisiä. Aina joustaa ja tajuta syyt toisten käytökselle. Miksi hänkään ei ymmärrä minua, eikö toisten tarvitse koskaan ymmärtää ja olla oikeasti minusta kiinnostuneita.

Mahtavatko kaikki ihmiset ajatella samalla tavalla? Ettei kukaan ymmärrä, että on yksin...? Ja luulevat, että on ainut, joka ajattelee kuten itse.

Ja onko tosiasia kuitenkin se, että kaikkien päässä liikkuvat kutakuinkin samat ajatukset, mutta toiset vain miettivät niitä enemmän kuin toiset. Antavat vaan moisten juttujen mennä äkkiä ohi. Eivätkä pakene mihinkään piilopaikkoihinsa purkamaan sydäntään. Tekevät kuten mieheni, joka varmaan tälläkin hetkellä kuorsaa huolettomana.

Kyllä minäkin niin teen ennen pitkää. Sillä en minäkään murehti moisia pikkujuttuja kovin kauaa. Mutta kirjoitan ne nyt ulos, jotta ne eivät jää päähäni. Vai jäävätkö kuitenkin... Voi olla joka tapauksessa kokeilemisen arvoinen tapa. Syksyn aikanakin tein niin, silloin vaan tein sen toisella tapaa. Muuntelin asioita, tekemisiäni ja ihmisten puheita kirjaan, jota silloin aloitin tekemään. Elämä tavallaan antoi minulle materiaalia sitä kirjaa varten. Joka on kesken, mutta jonka lähettäisin erääseen kirjoituskilpailuun, jos vaan saisin sen valmiiksi maaliskuun loppuun mennessä, eli ihan kohta. Hups hei, ei taida valmistua.

Ehkä se onkin niin, että ellen olisi näitä kaikkia asioita kokenut, en saisi paperillekaan mitään. Hyvät puolet siis koettelemuksista esiin ja nokka tuuleen. Eipä tässä muuta. Parempi kai olla ääneen puhumatta senkään vertaa kuin mitä olen puhunut. Tulee vaan harmia kaikille. Joskus kaipaisin keskustelevaa kumppania ihan oikeasti. Mutta sitten mietin jaksaisinko sitäkään. Olen seurannut yhtä suhdetta, joka kyllä päätyi eroon, mutta jossa asioita jahkattiin loputtomiin ja keskusteltiin ihan hirveän paljon, niin paljon, että alkoi itseä väsyttämään pelkkä seuraaminen. Että tuota... Mutta joku keskitie vaikka siinäkin hommassa voisi olla poikaa.

Tai sitten en saa valittaa tai loukkaantua, annan olla vaan. Niin kuin teenkin. "Päiväkirjalle" voi kuitenkin  kertoa.

Yötä!