ERILAISUUS - SAMANLAISUUS - MINUNLAISUUS



Kuvan kirjassa (Pernilla Lindroos: On helpompaa olla onnellinen, jos on iloinen!) ankkapäähenkilö seikkailee tilanteesta toiseen ja lausahtaa viisauksiaan, kuten tämän "Löytääkseen toisensa täytyy ensin löytää itsensä". Tunnistan hyvin itseni tuosta etummaisesta ankasta, joka on erilainen kuin kaverinsa. Joko se on sitä luonnostaan tai sitten haluaa itse sitä olla. Sillä lailla tahallaan, ja ehkä vähän joskus ärsyttääkseen tai koetellakseen toisia. Noita harmaita tyyppejä, jotka ehkä pelkäävät mitä muut sanovat, jos he laittaisivatkin kirjavan kaulaliinan ja punaiset saappaat. Jotka ehkä miettivät hetken ostaisivatko keltaiset housut, mutta toteavat sitten itselleen, etteivät voi sellaista tehdä, mitä ihmisetkin ajattelisivat.

Mammani oli huolehtiva, hauska ja joskus vähän dramaattinenkin tyyppi, jonka suuhun en olisi suoraan tuota lausetta laittanut, mutta silti se kuului hänen vakiolauseisiinsa. Ja minua ärsytti se virke, ihan aina. Sanoin hänelle useasti siitä vastaan ja kysyin mitä väliä sillä on, mitä ihmiset ajattelevat, antaa niiden ajatella. Mutta se oli hänelle jotenkin tärkeää, toimia niin, että jos ne sukulaiset, ystävät ja kyläläiset jotakin ajattelivatkin, niin ainoastaan hyviä asioita. Sitä, miten kauniisti hänen pihamaansa oli nypitty puhtaaksi rikkaruohoista tai miten sisällä joka nurkka oli siisti ja puhdas. Saattaa hyvinkin olla, että ajattelumalli oli lähtöisin kovista ajoista, sodasta selviytymisestä ja kaiken uudelleen rakennuksesta. Piti ehkä osoittaa sillä tavoin, että selvitty ollaan ja kaikki on hienosti. Tehdä niin, kuin yhteiskunta ja naapurit odottivat.

Minähän en siitä mitään tiedä. Sellaisista ajoista. Vaikkakaan en voi sanoa saaneeni kaikkea lapsena tai eläneeni jotenkin yltäkylläisyydessä. Ruokaa ei puuttunut, mutta kaikkea muuta kyllä. En saanut uusia vaatteita kovinkaan usein, en haluamiani barbeja jne. Ei äidilläni yksinhuoltajana ollut varoja sellaiseen. Mutten siltikään voi sanoa tietäväni yhtään mitään siitä, millaista oli elää mammani tavalla sota-aikaa 17-vuotiaana tuoreena vaimona ja pienen vauvan äitinä yksin syrjäisellä maatilalla pari lehmää navetassa eikä naapurien valoja missään. Saati millaista se elämä olikaan rintamalla. Niitä aikoja voi tässä vain kuvitella, kunnioittaa ja miettiä olivatko ne tosiaankin sysäys siihen ajatteluun, että muiden silmissä piti pärjätä.

Toki varmasti jokaiselle tänäkin päivänä jotkin asiat ova tärkeitä suhteessa muuhun populaatioon. Jos asut metsäteltassa, tulet kohdelluksikin sellaisena. Mutta jos ei mennä äärimmäisyyksiin, niin toisinaan pyrin ihan tietoisesti toimimaan toisin kuin enemmistö. Usein tunnenkin edustavani oppositiota, joka sivuutetaan ja kuljetaan mieluimmin sen varman ja turvallisen valtavirran perässä, koska "niin kuuluu tehdä". Olisin siis hirvittävän huono yksinvaltiaana, ilman yhtään seuraajaa.

Kapinoin silti turhia kaavoja ja sääntöjä vastaan. Mutta... niin, onhan se myönnettävä kuitenkin, että monia kaavoja sitä itsekin silti tekee ja noudattaa. Pakostakin niin on tehtävä. On monia yhteiskunnan asettamia sääntöjä, joita tietenkin jokaisen pitää noudattaa ja joiden kunnioitus on ollut selvää jo lapsuudesta lähtien. Sanoinkin "turhia".

Elämäkin on luonnollisesti opettanut monenlaista. Myös sen, ettei kannata lausahuttaa kaikkea poikkeavaa ilmoille, vaan pitää joskus niitä omana tietonaan. Enkä kuitenkaan halua suututtaa tai loukatakaan ketään, en tarkoita sellaisia toimia, vaan ihan omaan henkilööni liittyviä. Kuten, että talvella voi käyttää kukkapaitaa tai laittaa vaikka kuinka vanhana lasten pinkin pinnin päähänsä. Voi laittaa autonsa kattoikkunaa reunustamaan tekokukkaköynnöksen tai hattuhyllylle nalleja, ripset autolle. Voi maalata takapihansa aitaan merimaalauksen tai pikkumökkinsä terassille räsymaton. Voi perustaa blogin kirjoittaakseen mitä sattuu. Sanalla sanoen, voi tehdä mitä TAHANSA. Kunhan se on lain, moraalin, Raamatun ym. pykälien mukaista.

Ja sitten kun teen niitä juttuja, katsotaan vähän pitkään. Josta tavallaan nautin ja jonka pyrin ottamaan kunnianosoituksena, vaikka ymmärränkin hyvin, että  heidän sanattomat ajatuksensa eivät sellaisia ole. Sanattomaksi saaminen on kuitenkin jonkinlainen pieni voitto. Osoitus siitä, että itse on erilainen, vaikka onkin monessa suhteessa niin toivottoman tavallinen, tylsä ja samanlainen. Eivät ne puuhani minua mitenkään ihmeelliseksi tee. Tavallinen normi-ihminen höystettynä geenimutaatiolla, jonka nimi on luova hupsutus, ja jonka ansoista olen kuitenkin erityinen ja ainutlaatuinen, juuri minä.

Minunlainen.

Mikä tekee sinusta sinunlaisen?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

PAPPAN TYTTÖ

Tavallinen vaan

Kuka ymmärtäisi minua?