Päiväkiusaamisen kummastelua ja aikuisopiskelun ihmettelyä

Mitä ihmiset saavuttavat sillä, että haluavat sorsia jotakuta toista ihmistä ja kerätä oman itsensä ympärille joukon kannattajia istumaan eri pöytään kahvilla, tai eivät tervehdi aamulla toisiaan? Mitä he saavat siitä ja miksi he tekevät niin? Keittiöpsykologi tässä sanoo, että heillä on huono itsetunto (kelläpä ei olisi) ja he suuntaavat sen tuolla lailla, saavat siitä itsetuntonsa kohoamaan kun toimivat kimpassa toisten samoin ajattelevien kanssa. Vanha kunnon "tehdään niin kuin muut" ja "kuljetaan johtajan perässä" on siis voimissaan joillain tasoilla täällä meidän kotomaassammekin ja arkielämässä, vaikka tuollainen käytös kuulostaa toki erään Korean maan kansalaisten elämältä suhteessa viisaaseen ja kaiken tietävään hallitsijaan.

 

Minä en vaan ymmärrä. Olin jo nostamassa takamustani ylös ja menossa sanomaan toisen pöydän rouvasväelle, että jos pyydetään kahville, niin se lähinnä tarkoittaa kyllä samaan pöytään tulemista, eikä tyhjän salin toiseen päähän asettumista. Mutta sitten pöydässäni ollut toinen ihminen sanoi, että älä mene. Ja hänen pyynnöstään en sitten mennyt, tänään. Se en ole minä, jota tässä sorsitaan, vaan tuo toinen ihminen. Tällä kertaa. Mutta onhan tuo koettu, sellainen paikan osoittaminen. Monin eri tavoin, katsein (tai niiden puuttein paremminkin), puhumattomuutena ja huomioimattomuutena muutoinkin, ideoiden lyttäämisenä ja ko henkilöiden omien erinomaisten ajatusten esiintuomisena sen sijaan, klikkiytymisenä johonkin pieneen piiriin... Ja siinä sitten olet ja koetat parhaan taitosi mukaan asettua moisen yläpuolelle. Vähän se on vaikeaa joskus. Etenkin jos on varusteltu tähän elämään korkean tasa-arvoisen kohtelun ajattelumallein.

 

Mutta mehän olemme ihmisiä. Ja se selittää jo paljon. Enkä ole itsekään sen parempi loppujen lopuksi. Tosin yritän kovasti, koetan tulla paremmaksi ihmiseksi ja keksiä keinoja sen saavuttamiseksi. Tiedän, että kohdallani se tarkoittaa jollakin tapaa toisten ihmisten auttamista ja huomioimista. Olen niin ajatellut aina, mutta kokemani merkkipaalun ohituksen jälkeen nämä ajatukset ovat saaneet tulta takapuolensa alle. Joku voisi kutsua tuota paloa vaikka itsekkyydeksi, ja voihan se sitäkin olla. En tiedä.

 

Onko se itsekästä, jos 50-vuotiaana haluaisi uudistaa elämäänsä niin, että se alkaisi tuntua myös lähipiirissä? Jos itseä on riepoteltu erilaisissa kuraojissa koko viime vuosi ja niiden ojien loat yhä vieläkin poskilla sitä on alkanut miettiä syntyjä syviä ja sitä, mikä se oma paikka sitten lopulta on. Jos meinaan nyt vaikka pitäisi jostain syystä maailmasta tyystin lähteä, niin ihan kesken olisin, en ollenkaan valmis, en lainkaan tehnyt elämäntehtävääni loppuun.

 

Niin, ja siinä sitä ollaan. Mikä se elämäntehtäväni sitten on?

 

Onko se ihan jotain muuta, kuten kirjailijaksi pyrkimistä, vaiko samaan tapaan ajelehtimista työssä, joka ei ole mikään varsinainen unelma, vaiko onko  se pieneltä osaltaan tällaisten vaatimattomien, kuten työilmapiiriasioiden kanssa pähkäilyä ja sitäkin lähinnä vaan omassa päässä, sillä sitä vastoin, että alkaisin paasata asiasta, alan miettimään muitakin puolia. Kuten sitä, ettei ketään voi pakottaa istumaan samaan pöytään jonkun kanssa josta ei niin pidä tai jonka kanssa on ollut erimielisyyksiä tai väärinymmärryksiä. Näillä toisillakin ihmisillä on asiaan oma kanta ja oma näkemys. Ja kuka minä olen sanomaan sitä, mikä on oikein tai väärin? Ja hetken aikaa puhun jollekin, mutta en nouse barrikadeille. Joten ei minusta ole apua.

 

Viime syksystä lähtien olenkin miettinyt erästä toista asiaa. Laajempaa näkökulmaa. Sitä, pitäisikö hakeutua opiskelemaan alaa, joka ei vakavasti koskaan ennen ole mielessäni käynyt. Tai edes koko opiskeluasia tässä enää kohta 30 vuoteen. Mutta nyt sitten sitä tässä mietin.... Yhteishaku on tänään alkanut ja jos aion laittaa tuumasta toimeen hatun päähäni, pitää sellainen toimi tehdä parin viikon aikana.

 

Miten sitten se kävisi... se opiskelu. Välimatkaa ko yliopistoon (jos sinne sattuisi pääsemään) olisi n. 150km, palkkatyöstä ei voi ainakaan kokonaan luopua, ei oikeastaan lainkaan, sillä kaikki raha tarvitaan, perhettäkään ei voi jättää hoitamatta, pitäisi ehtiä kuntoilla koska ei tässä ainakaan nuorennuta, pitäisi hoitaa muutoinkin itseään ja perheenjäseniä, levätä, harrastaa.... Ja opiskella enemmän tai vähemmän päätoimisesti ensin pari vuotta ja sitten kolme lisää, tai miten se nyt menikään. Ja valmistua sitten joskus sellaiseen tutkintoon, jossa ihmisten kanssa toden totta joutuu ja pääsee tekemisiin, monellakin tapaa...

 

Kuka arvaa mitä mielessäni on...?

 

Ei, ei se ole psykologiaa.