Se vuosi

 

 

Äiti ei pärjännyt ilman voileipämargariinia sinä iltana sitten mitenkään. Soitti illalla, että se on loppu ja minun pitäisin tuoda lisää. Sanoin, että tulemme parin päivän päästä (viikonloppuna) ja tuomme sitä silloin kuten kaikkea muutakin ruokaa, joita hän tarvitsee. Että pärjäät kyllä pari päivää ilmankin. Mutta ei, ei se käynyt, ei hän pärjännyt, sitä margariinia piti saada saman tien, samana iltana, hän oikein huusi puhelimeen. Joten mieli täynnä itkunsekaista kiukkua ja väsymystä lähdin kaupan kautta ajamaan 40 km suuntaansa ja viemään sitä hänelle.

 

Siellä hän istui yksin keinutuolissa, viltti jalkojen päällä, kasvot, kädet ja koko muukin keho kutistuneena ja liian ryppyisenä. Oli sellainen minkälainen hän niinä aikoina oli. Hänen oli hankalaa liikkua, mikään ei häntä kiinnostanut eikä hän tehnyt mitään muuta kuin söi vähän, nukkui, kävi vessassa ja lopun aikaa istui keinutuolissa katsellen merelle. Radio oli aina päällä, sellaisella kanavalla, jossa oli jonkinlainen maailmanlopun meininki. Sieltä tuli jotakin surkeaa masentavaa veisua tai sinfoniaa. En koskaan ymmärtänyt sitä radiokanavaa, enkä äitini halua sitä kuunnella. Paljon mieluummin olisin ottanut ne lapsena kauhistelemani humpat ja jytkeet ja kuunnellut äitini kertomia tarinoita menneistä ajoista ja ihmisistä. Mutta niitä juttuja ei enää ollut. Oli vaan sieluissa asuva hiljaisuus ja odotus.

 

En voinut olla kauhean vihainen. Olin surullinen ja olisi tehnyt mieli itkeä. Käpertyä äidin kainaloon ja sanoa, että korjaa kaikki. Mutta asiat olivat toisinpäin, äitini ei enää korjannut mitään. Otin häntä hartioista kiinni ja sanoin, että kyllä mä susta kovin tykkään. Ja lähdin kotiin. Jätin hänet sinne yksin. Silloinkin. Liian paljon hän oli yksin. Mutta en voinut sinne muuttaakaan, minulla oli oma perhe ja elämä elettävänä, johon hän tietysti kuului, mutta tilanne oli hyvin hankala ja minä olin ainoa, jonka harteilla kaikki lepäsi ja jonka piti koettaa kaikki setviä. Kysellä haluaisiko hän muuttaa palvelutaloon ja koettaa maksaa hänen laskunsa ja hakea kaikki mahdollisia Kelan tukia hänen puolestaan. Joita ei juurikaan tullut, Kela laski hyvin hienosti kulujen ja tulojen olevan sentilleen samat ja totesi, ettei tukea myönnetä. Hieno homma! Perintäkirjeitä sateli eikä äitini niistä ymmärtänyt eikä välittänyt.

 

Mietin miten mukavaa olisi, jos olisi joku toinen niitä asioita jakamassa, miettimässä ja auttamassa. Ei ollut. Ainoan lapsen syndrooma. Joten siinä koetin pärjätä ja vastailla hänen soittoihinsa moneen kymmeneen kertaankin päivässä. Olin aika loppu jo muutaman kuukauden päästä. Enkä aavistanut, että se oli kuitenkin vain alkusoittoa. Keväällä vasta harjoiteltiin, kesällä iskettiin päin naamaa ja syksyllä menikin sitten jo tosi kovaa.

 

Yhden viikon olin melkoisen onnellinen. Se oli kesäkuun alussa, olimme ystäväperheen kanssa viikon Italiassa juhlistamassa meidän kummankin naisen 50-vuotisjuhlavuotta. Kävelimme paljon, näimme paljon, söimme hyvin ja olimme huolettomia. Äiti oli sen viikon hoitokodissa ja oli silloin hyvässä hoidossa, saatoin olla huoleton senkin asian suhteen. Sitten tulimme takaisin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja seuraavana aamuna minulla oli seulontamammografia. En ole varma kuvittelinko, oliko se vaan joku hikipisara tai paidan nukka, mutta ihan kuin toisesta rinnasta olisi sen puristuksen jälkeen tullut tippa jotakin valkoista. Mainitsin siitä hoitajalle, joka kirjasi asian ylös. Silloin tuntui, että tämä ei nyt sitten jää tähän, tästä syystä vähintään kutsuvat minut jatkoon. Niinpä.

 

Samana päivänä hoitokodin hoitaja soitti, että äitini on keltainen. Siitä alkoi seuraava ongelma. Äiti ei suostunut menemään jatkotutkimuksiin, vaikka lääkäri olisi niin halunnut. Ehkä äiti tiesi ja aavisti ja halusi kiven kovaan näin ollen olla kotona. Vain kotona, eikä halunnut edes viikoksi tuohon samaan mukavaan hoitokotiin enää. Hän varmaankin pelkäsi, että joutuisi sairaalaan eikä pääsisi katsomaan kotirantaa enää koskaan ikkunastaan. Ja minä ymmärrän häntä. Kotiranta asui mamman sydämessä, se asui äitini sydämessä ja se asuu omassanikin. Maailman tärkein paikka. Sellainen, josta olen lapsille sanonut, että ikinä ette sitten mökkiä myy. Jos sen teette, niin nostatan yläilmoista sellaisen ukkosmyrskyn, että tiedätte tehneenne väärin. Ihan kuin mikään olisi enää silloin minun ongelmani tai ihan kuin pystyisin nyt tai silloin ukkosta taikomaan, mutta yritetty on. Uhkailulla. Yhdellä parhaista lasten kasvatuskeinoista.

 

Mutta se kesä, niin... Vajaan parin viikon päästä sitten tuli se jatkokutsu, jota olin pelännyt niin kovasti ja jonka odotus oli elämääni ja keskittymistäni häirinnyt. Olin jotensakin poissa tolaltani siitä jatkokutsusta, johon oli aikaa kaksi piiiitkää viikkoa. Soitin gynekologille ja pyysin lähetettä maksaakseni itse ko tutkimuksen jos vaan pääsisin yksityiselle asemalle aikaisemmin. Sain lähetteen, mutten aikaa juurikaan ennen kuin seulonnan jatkoaika oli. Olin hermostuksesta itkuinen ja surkea. Samaan aikaan äitini tila vaan paheni ja minun olisin pitänyt olla hänen tukenaan ja seuranaan. Oli niin vaikeaa.

 

Pääsin tutkimukseen yhtenä perjantaina 4 päivää ennen seulonnan jatkon aikaa. Siellä lääkäri sanoi, ettei hän näe mitään tuumoria, mutta toisessa (siinä, josta se tippa ehkä oli tullut) on tiivistymää. En ymmärtänyt mikä on tiivistymä, luulin, että sillä tarkoitetaan tiivistä rintakudosta, ja sellaistahan ne aina olivat lääkärit hokeneet. Tämä lääkäri lähetti minut hyvällä mielellä ulos. Sanoi kuitenkin, että kannattaa mennä sinne jatkoon kuitenkin, jotta kuulee miksi kutsuivat.

 

Olin siis 4 päivää melko hyvällä mielellä ja mielestäni oli turhaa mennä jatkotutkimukseen, koska homma oli jo hoidettu. Soitin sinne ja kerroin asian. Hoitaja kuitenkin sai suostutelluksi sinne menon, sanoi, että hyvä kuitenkin tulla, "sun parhaaksi se on". Jälkeenpäin olen ajatellut tuota lausetta ja sitä miten totta se oli. Jos olisin toiminut omin päin, en varmaan vieläkään, 10kk sen jälkeen, olisi mennyt mihinkään tsekkaukseen. Minä olin jo! Ja se lääkäri päästi minut menemään. Sitäkin olen miettinyt paljon, miksi se päästi, miksei se sanonut mitään.

 

Päivää ennen jatkotutkimuksen aikaa äitini täytti 74 vuotta. Menin töiden jälkeen hakemaan hänet ajelulle ja menimme yhdelle tietylle grillille, jolle hän aina halusi. Hain hänelle autoon ranskisannoksen ja mehun ja hän söi ne ja antoi roskat minulle. Kuten minä aikanaan hänelle. Olimme siellä hetken ja ajoimme sitten takaisin. Vaatimaton synttärijuhla, mutta olin tyytyväinen siihen, että pystyin homman vetämään mahdollisimman hyvin, edes sen pienen. Ja miksi pystyin? Siksi, että se edellinen lääkäri oli antanut minulle "vapauttavan" tuomion. Joten: ehkä siinä syy, miksi sain viettää 4 päivää paremmalla mielellä. Siihen samaan osui vielä nuoremman lapseni synttärijuhlat. Kummatkin synttärit siis sujuivat hyvin, koska henkisesti jaksoin ja pystyin.

 

Paukku tuli seuraavana päivänä. Sekin lääkäri puhui tiivistymästä. Ja taas ajattelin, että mitä te siitä jauhatte koko ajan, päästäkää mut nyt vaan jatkamaan elämää. Mutta kyllä se sitten selvisi, mitä se tiivistymä tarkoitti. Se tarkoittaa kuulkaas sitä, että vaikkette tunne muhkuraa (vaikkei lääkärikään ehkä tunne), ja vaikkei sellaista myöskään näy kuvissa, niin silti voi olla kyse jostain. Se oli yllättävä uutinen, en ollut koskaan ennen edes kuullut moisesta mahdollisuudesta.

 

Silloin otettiin koepalat ja vapisin ja tärisin siinä pöydällä, lääkäri sanoi, että koeta olla paikallaan kun hän ottaa ne palat, ja pysäytin itseni siksi hetkeksi, vapisin taas kun hän lopetti. Itkin.

 

He kysyivät pystynkö ajamaan. Ajoin töihin ja kerroin lähimmille työkavereille. Pomo peruutti siksi päiväksi suunnitellun tavoitekeskustelun. Koepalat valmistuivat kahden päivän päästä. 6.7.2018. Jäin sairaslomalle heti siitä puhelinsoitosta, jonka lääkäri soitti. Sitten seurasi kokeita ja tutkimuksia.

 

1.8.2018 oli leikkaus.

9.8.2018 täytin 50 vuotta - dreeni oli otettu pois pari päivää aiemmin.

19.8.2018 äiti kuoli

30.8.2018 äidin hautajaiset. Samana päivänä 10 vuotta aiemmin oli hänen äitinsä kuolinpäivä.

Seuraavana maanantaina alkoivat sytostaatit.

29.9.2018 isä kuoli

Lokakuussa oli hänen hautajaisensa. Olin yhtenä kantajista, koska väki oli vähissä.

Seuraavana maanantaina oli taas hoito, joita jatkui 7.1.2019 asti.

11.2.2019 menin töihin.

 

Nyt yritän olla normaali ihminen jälleen. Mietin kyllä kaikkea todella paljon, ja minulla on äitiä ikävä. Mietin, miksi minä sairastuin, enkä tule saamaan siihen koskaan vastausta. Mietin, voinko pitää itseäni terveenä, vai pitääkö kantaa leimaa  vähintään  mielessä joka hetki.

 

Ja kuitenkin koetan ajatella Toyota Corolla-mainoksen sanoin:

 

Eteenpäin ja ohi.